Asgard
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Metallinen astia kaatui äänekkäästi rymisten kovalle asfalttipinnalle. Asgard odotti hetken piilossa siltä varalta, että joku oli kuullut hänen mekkalointinsa, mutta kun ketään ei näkynyt tai kuulunut, hän uskalsi tulla pois muiden metalliastioiden takaa ja ryhtyä käymään päivän saalista läpi.
”Roskaa… lisää roskaa… Aha – aarre!” Asgard tarttui hampaillaan kiinni puoliksi kalutusta, limaisesta kanankoivesta ja veti sen kauemmaksi jätteistä. Hän silmäili sitä tyytyväisenä. ”Miten huolimattomia kaksijalat osaavatkaan olla. Heittää nyt tällainen herkkuateria menemään! No, heidän häviönsä, minun onnenpotkuni.”
Asgard repi kanasta irti kaiken, mitä sai, ja palasi sitten vielä tonkimaan ympäri katua levinneitä kaksijalkojen tähteitä, mutta joutui lopettamaan pian, sillä viereisen kaksijalkojen pesän ovi kävi ja pihalle löntysti iso, pyöreä kaksijalka, joka sai vahvasti hielle ja jollekin muulle väkevälle aromille, jota hän ei osannut nimetä. Asgard liukeni nopeasti pois paikalta, ennen kuin kaksijalka äkkäisi hänet ja ryhtyisi nakkelemaan kovilla esineillä – se ei olisi nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Asgardille kävisi niin. Kerran nimittäin hän oli härnännyt valkoisen puuaidan takana räksyttävää koiraa ihan vain härnäämisen ilosta, kun yhtäkkiä koiran kaksijalka oli tullut ulos pesästä ja nakannut häntä kylkeen asialla, joita kaksijalat yleensä pitivät pitkien, omistuisten takajalkojensa päissä. Kylkeä oli jomottanut monta päivää vielä sen jälkeenkin, ja siitä lähtien hän oli yrittänyt vältellä yhteenottoja kaksijalkojen kanssa kaikin keinoin, vaikka toisinaan uteliaisuus vei voiton ja hän hakeutui jännityksen ja adrenaliinin perässä ihan tahallaan kaksijalkojen asutusten lähelle.
Aurinko porotti kuumasti korkealta taivaalta, ja Asgard yritti vältellä asfaltilla kulkemista kävelemällä puuaitojen päällä tai kapeilla ruohokaistaleilla tien vieressä. Hän oli kuullut huhuja, miten anturat saattoivat palaa ja hikoilla itsensä auki kuumina päivinä, jos erehtyi kävelemään auringon polttamalla asfaltilla. Iltaisin tiet olivat onneksi jo vähän viileämmät, joten hänen ei tarvinnut silloin varoa askeliaan niin paljon.
”Tervehdys, Asgard.”
Asgardin katse siirtyi nopeasti hänen eteensä kuin tyhjästä ilmestyneeseen kirjavaturkkiseen naaraskissaan, jonka smaragdinvihreät silmät katsoivat suoraan häneen. Novan kasvoilla oli ystävällinen hymy.
”Hei, Nova”, Asgard vastasi leveästi hymyillen. ”Eikö sinun pitäisi olla kotiväkesi luona?”
Novan hymy ei hävinnyt mihinkään, hän vain kohautti lapojaan ja katsahti sitten taivaalle. ”Ulkona oli vain niin kaunis sää, että halusin päästä nauttimaan siitä.”
”Niin no, nyt on kyllä aika kuuma. Ei ole kovin järkevää liikkua tähän aikaan päivästä”, Asgard huomautti, mutta Novan huvittuneesta ilmeestä hän tajusi puhuneen ohi suunsa. ”Minä tietenkin olen ihan eri asia. Olen kulkukissa, minun kuuluukin kulkea ympäriinsä säällä kuin säällä, mutta sinä taas olet kotikisu ja…” Hän vaikeni äkisti, kun jostain alkoi kuulua uhkaavaa murinaa. Novan korvat painuivat niskaa vasten ja turkki pörhistyi valtaisaksi. Asgard yritti vilkuilla ympärilleen, mutta auringon kirkkauden takia hänen oli vaikea nähdä mitään.
”Te olette meidän alueellamme”, kuului matala, mörisevä ääni jostain läheltä. Asgard tunsi palan juuttuvan kurkkuun, mutta siitä huolimatta hän yritti piristää tunnelmaa:
”Ai, en huomannutkaan. Minä kun en nähnyt vastaanottokomiteaa missään tai edes vartijoita. Sellaisista ominaisuuksista tietää kyllä, että alueella on vahva ja vaikutusvaltainen johtaja.” Asgardin suu vääntyi pilkalliseen virnistykseen, joka oli tarkoitettu varjoista mörisevälle äänelle.
Hetken aikaa oli ihan hiljaista, Asgard pidätti henkeään. Sitten jostain asteli esiin kolmen kissan porukka, jonka kärjessä oli suurikokoinen, musta kissa. Kissan keltaiset silmät kiiluivat varjoihin kurkottelevien auringon säteiden loisteessa. Lisäksi Asgard pani merkille sen rinnassa olevan pienen, valkoisen merkin. Hän ei voinut itselleen mitään:
”Tiesinhän minä, että kaikissa meissä on jotain hyvää! Katso nyt tuota pientä valkoista merkkiä rinnassasi. Se on niin suloinen!”
”Vaiti, tunkeilija. Me määräämme täällä. Sinulle ja seuralaisellesi käy huonosti, koska tunkeilitte meidän alueellamme”, iso kissa mylvi. Kaksi muuta kissaa hieman taaempana pörhistelivät turkkejaan ja ojentelivat kynsiään. Asgard aavisteli niiden valmistautuvan löylyttämään heitä.
Hän otti pari askelta taaksepäin, viittoen samalla hännällään Novaa tekemään samoin. ”Ei tässä tarvitse nyt tappelemaan ruveta. Katso, me lähdemme ihan hissukseen pois paikalta ja te voitte jatkaa täkäläisten kovistelua ihan rauhassa.”
Murina yltyi. Asgard tiesi, että yhteenotto oli väistämätön. Silloin hän teki päätöksen, jonka kuka tahansa täysjärkinen kissa olisi siinä tilanteessa tehnyt.
”Nova, pakoon!”
Siinä samassa he ampaisivat juoksuun. Kissat lähtivät heidän peräänsä hurjistuneina sähisten. Heillä oli vielä toistaiseksi hyvin etumatkaa jahtaajiin, mutta Asgard alkoi miettiä, kuinka pitkälle Nova jaksaisi juosta. Naaras oli kotikisu, eikä varmasti joutunut urheilemaan päivittäin läheskään yhtä paljon kuin hän.
”Kun sanon ’nyt’, mene piiloon”, Asgard huohotti Novalle, joka puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään juoksemisesta. Kotikisu katsoi häntä hetken epäluuloisena, mutta nyökkäsi sitten, kun ilmeisesti ymmärsi, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.
Asgard teki tiukan käännöksen vasempaan Nova perässään. ”Nyt!”
Nova syöksyi aidan ali jonkun kaksijalan takapihalle, kun Asgard jatkoi juoksuaan. Hän kuuli takaa-ajajien olevan aivan hänen kintereillään, mutta se tarkoitti vain sitä, että Nova oli päässyt turvaan. Nyt hänen itsensä oli viedä löydettävä keino keplotella itsensä pois tästä tukalasta tilanteesta.
Samassa Asgardin katse huomasi suuren roskalootan aivan kaksijalkojen pesän vieressä. Hän otti vauhtia ja ponnisti itsensä sen päälle. Heti lootan vieressä Asgard näki metalliset tikapuut, joihin hän suuntasi seuraavaksi. Isoilla katukissoilla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään. Kömpelösti hän onnistui kiipeämään puolat ylös katolle, jossa hän uskalsi vasta hengähtää ja katsoa taakseen. Kissat olivat juuttuneet roskalootan kohdalle, ja ne kiersivät sitä turhautuneesti mouruten. Asgard naurahti.
”Ensi kertaan, pojat!” Sitten hän käännähti ympäri kannoillaan ja tassutteli kattoa pitkin pois kissojen näkyvistä. Aurinko oli tehnyt metallikatosta polttavan kuuman, joten hänen polkuanturansa tuntuivat olevan kuin tulessa jokaisella askelella, mutta se oli pieni hinta pelastuksesta. Nyt hänen täytyisi löytää jostain vähän viileämpi paikka odotella katukissaporukan lopettavan hänen vainoamisensa tältä erää.
Asgard onnistui jotenkin laskeutumaan alas katolta pesän toiselle puolelle kaksijalkojen puutarhaan. Sen nurkassa oli pienempi pesä, jonka ovi oli hieman raollaan. Asgard ei empinyt astuessaan peremmälle.
Pieneen tilaan mahtui yllättävän paljon erilaisia kaksijalkojen esineitä, isoja ja pieniä. Seinän vieressä oli taso, jonka päälle hän loikkasi. Hän haisteli pöydällä olevaa metallista esinettä, jonka toisessa päässä oli neljä metallista haaraa, jotka taittuivat päistään ikään kuin koukuiksi. Asgard mietti, mihin kaksijalat mahtoivat moista kapinetta käyttää.
Tutkittuaan pikkupesän perinpohjin varmistaakseen sen olevan turvallinen, hän asettui mukavasti kerälle ahtaaseen nurkkaan ja jäi tuijottamaan raollaan olevaa ovea. Kuitenkin jonkin ajan päästä jatkuva varuillaan oleminen alkoi väsyttää, ja hänen päänsä alkoi nuokkua.
Unessa Asgard huomasi kävelevänsä metsän yllä. Hän näki jalkojensa alla olevan puita, paljon puita. Sen jälkeen tuli vähän avarampaa, ja hän näki kauempana suuren, kirkasvetisen lammen, jonka toisella puolella maasto jatkui täysin puuttomana, kunnes vastaan tuli uusi vesistö, joki.
Asgard kääntyi ympäri ja näki taakseen jäävän kaksijalkalan tumman, kulmikkaan siluetin. Tämä kaikki, mitä hän juuri näki… Oliko se aina ollut näin lähellä häntä? Eikä hän ollut ikinä voinut villeimmissä unelmissaankaan kuvitella mitään tällaista olevan olemassa. Aina oli ollut vain kaksijalkala ja kaksijalat, jatkuva kamppailu elämästä ja kuolemasta.
Hän käveli eteenpäin. Metsän vihreys oli sokaista hänet. Se oli jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän tiedosti olevansa unessa, mutta siltikin tämä tuntui aivan liian todelta ollakseen pelkkä hänen mielensä luoma kuvitelma.
Yhtäkkiä hän pysähtyi nähdessään kauempana edessäpäin kissan. Sekin seisoi taivaalla, leijui puiden yläpuolella niin kuin hänkin. Kissa katsoi hetken häntä, sitten kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin. Asgard yritti juosta sen kiinni, mutta hän tunsi jäävänsä koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen muukalaisesta.
Ennen heräämistä hän huomasi seisovansa useaan eri osaan haarautuvan joen yllä. Sitä ympäröi nummi ja metsä, ja jos hän oikein pinnisteli nähdäkseen, näytti maankamaralla liikkuvan joitain pieniä hahmoja.
//1155 sanaa
