Asgard
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Seuraavana päivänä Asgard otti tehtäväkseen etsiä Novan, joka toivon mukaan oli onnistunut välttämään katukissapartion kynnet. Hänellä meni koko aamupäivä suunnistaa sokkeloisessa kaksijalkalassa, jossa jokaisen kulman takana odotti uusi, lähestulkoon samanlainen näkymä, joka toistui aina vain. Asgard oli asunut kaksijalkalassa koko lyhyen ikänsä, mutta siitä huolimatta hänellä oli aina välillä vaikeuksia hahmottaa, missä päin hän liikkui.
Tänään oli pilvisempää kuin eilen, eikä aurinko päässyt paahtamaan yhtä ankarasti. Ilma oli lämmin ja kostea, mutta oli sekin parempi kuin tunne siitä, että koko turkki tuntui olevan kuin tulessa auringon takia.
”Asgard!”
Jostain kuului tuttu ääni, joka sai Asgardin korvat hypähtämään pystyyn. Hän kallisti päätään ja näki Novan tasapainottelemassa aidan päällä. Naaraan smaragdinvihreät silmät hehkuivat innostuksesta, ja Asgardin valtasi sanoinkuvaamaton helpotuksen tunne. Kotikisu näytti ainakin päällisin puolin olevan kunnossa: hänen turkissaan ei näkynyt jälkeäkään tappelun merkeistä.
”Sinä selvisit!” hän naurahti ja odotti, että naaras loikkasi alas aidalta. Nova tutkaili häntä katseellaan, ja hänkin näytti huojentuneelta.
”Kuin myös. Luulin, että ne saisivat sinut kiinni.”
”Minutko? Älä unta näe! Olen kulkukissoista nopein.”
He nauroivat yhteen ääneen. Nauru hiljeni vähitellen. He katselivat toisiaan silmiin. Sitten Asgard muisti eilisen unensa. Ennen kuin hän ehti ottaa sitä puheeksi, Nova teki tarjouksen, joka sai hänet unohtamaan unensa hetkessä:
”Minulla on kupissa vielä eilistä ruokaa. Jos haluat, voimme jakaa sen siten, että siitä riittää meille molemmille. Saan joka tapauksessa tänään illemmalla lisää.”
Asgardin silmät syttyivät, vesi herahti kielelle. Hän oli syönyt viimeksi aamulla. ”No, mitä me vielä odotellaan! Mennään jo!”
Nova johdatti heidät kotiinsa, tarkemmin sanottuna takapihalle, jota ympäröi tuuhea pensasaita. Sen suojissa hän ja Asgard saivat syödä rauhassa Novan eilisen ruoan rippeitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Asgard jakoi aterian kotikisuystävänsä kanssa. He olivat tutustuneet toisiinsa pari kuuta takaperin. Silloin hän oli vasta menettänyt hänestä huolta pitäneen kujakissan, ja Nova oli tarjonnut hänelle ruokaa kupistaan, koska hän oli ollut niin uuvuksissa paettuaan koko päivän kujakissan tappaneita tyyppejä. Aluksi Nova oli kyllä suhtautunut häneen hyvin varauksellisesti, mutta nähdessään, miten huonossa kunnossa Asgard oli ollut, tuo oli heltynyt ja päättänyt auttaa häntä. Siitä lähtien he olivat olleet hyvät ystävät keskenään, eikä Asgard voinut mitenkään pukea naarasta kohtaan kokemaansa kiitollisuutta sanoiksi.
Ruokailun jälkeen Asgard kiitti Novaa vieraanvaraisuudesta ja lähti taas omille teilleen. Nova olisi halunnut tulla hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt. Olisi parempi pitää matalaa profiilia parin päivän ajan ihan vain siltä varalta, jos ne korstot sattuivat etsimään heitä vielä.
Kuin itsestään Asgardin jalat veivät häntä kohti kaksijalkalan reunaa, kohti sitä paikkaa, missä betoniviidakko vaihtui metsäksi.
Unet piinasivat Asgardia yö toisensa perään. Ne veivät hänet kauaksi kaksijalkalasta. Hän yritti saavuttaa vierasta kissaa – joka kerta tuloksetta. Jokaisella askelella hän vain loittoni tuosta oudosta muukalaisesta, joka kuitenkin ikään kuin veti häntä luokseen. Kuka hän oikein oli? Mitä hän mahtoi haluta Asgardista? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta.
Asgard näki taas unta. Hän oli saapunut kaksijalkalan reunalle. Puut kohosivat hänen edessään korkeina, vahvoina. Niiden takana levittäytyi vihreä lehtiverho, joka kätki sisäänsä lukemattomia salaisuuksia, seikkailuja, mysteerejä. Asgard olisi halunnut ottaa niistä selvää, mutta jokin näkymätön voima tuntui pidättelevän häntä.
Kaksijalkala oli aina ollut hänen kotinsa. Täällä hän oli elänyt viimeiset kuusi kuuta, oppinut selviämään ja pitämään huolta itsestään. Täällä hänellä oli ystäviä… tai no, ystävä. Miten hän voisikaan sanoa hyvästit Novalle kaiken tämän hänen vuokseen tekemän hyvän jälkeen? Se tuntui väärältä.
Metsässä näkyi liikettä. Asgardin aistit valpastuivat, ja hänen keltainen katseensa liukui puolelta toiselle, etsien jotakin tai jotakuta. Sitten hän näki sen: muukalaiskissan. Ensimmäistä kertaa lähempää kuin koskaan ennen. Nyt hän erotti siinä jo piirteitä, ominaisuuksia: mustavalkoinen turkki, keltaiset silmät, joissa paloi kuin liekki. Kissa ei yrittänyt paeta. Se katsoi häntä kuin kutsuen, pyytäen mukaansa, ja Asgard tahtoi vastata siihen, lähteä tuon mukaan. Kuitenkin uni hälveni vähitellen, kun todellisuus repi häntä voimakkain ottein takaisin luokseen.
”Mitä sinä täällä nukut?” Novan hahmo erottui epäselvästi kirkasta aurinkoa vasten. Asgard joutui siristelemään silmiään nähdäkseen hänet kunnolla. Kotikisun ilme oli vieras, sellainen, jollaista Asgard ei ollut nähnyt tuon kasvoilla usein: huoli.
”Hei, minä olen kulkuri, muistatkos? Meikäläiset tykkää nukkua milloin missäkin”, hän vastasi virnistäen ja kampesi itsensä ylös. Oli keskipäivä, ja hän huomasi nukahtaneensa aidan viereen. Se oli viimeinen aita ennen metsänreunaa, ennen kaksijalkalan loppumista. Hän oli vaeltanut tänne taas ajatuksissaan.
Novan silmät kapenivat viiruiksi. ”Olet käyttäytynyt viime aikoina oudosti. Hiipparoit yhtenään täälläpäin ja vaivut omiin ajatuksiisi jopa kesken kävelemisen. Et kai vain suunnittele lähteväsi kaksijalkalasta?” Kysymyksen esittäessään naaras ei kuulostanut katkeralta tai vihaiselta, pikemminkin hän vaikutti päinvastoin huolestuneelta ja hämmentyneeltä. Hänen tuntemansa Asgard oli noin vain alkanut muuttua hänen silmiensä edessä ihan joksikin toiseksi.
”Itse asiassa kyllä minä olen”, Asgard tunnusti hetken päästä. ”Minusta tuntuu siltä, että minun on lähdettävä kaksijalkalasta ja suunnattava metsään.” Hänen katseensa hakeutui taas metsään. Sen ääni tuntui voimistuvan hetki hetkeltä, se halusi entistä ahnaammin Asgardia.
”Olen pahoillani, Nova. Olet minun kaikista parhain ystäväni, enkä ikinä tule unohtamaan sinua. Minun on kuitenkin nyt mentävä”, hän sanoi ja käänsi katseensa takaisin ystäväänsä. Hän väänsi kasvonsa haikeaan virnistykseen, johon Nova ei tällä kertaa vastannut. Hän oli muuttunut äkisti hyvin vaitonaiseksi.
”Hyvästi sitten, Asgard”, tuo tokaisi kohta, melkein hiljaa kuiskaten. Asgard kuuli, miten hänen äänensä värisi vähän.
”Ei sanota hyvästi, sanotaan näkemiin”, Asgard sanoi ja napautti kevyesti hännällään naarasta nenälle. ”Mutta nähdään vain siinä tapauksessa, jos ei olla tultu sokeiksi.”
Nova tirskahti vähän. Asgard hymyili. Sen jälkeen hän käännähti ympäri ja lähti juoksemaan kohti metsää. Päästessään melkein metsänreunan kohdalle, hän hidasti vauhtiaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei nähnyt enää Novaa missään.
//886 sanaa
