Black
//Kirjoittaja: Sirius
//Luopio | Tuntematon alue
Tuijotin kissan ruumista liikkumattomana. Kissan elottomat, kauniit silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Hetken aikaa näytti siltä, että hän olisi elossa. Pieni tuulenvire kuljetti hänen häntäänsä. Hetken päästä kuitenkin liike lakkasi ja kissa jäi makaamaan elottomana maahan. ”P-pakko. Haudataan hänet.” sanoin surun täyttämällä äänellä. ’Et edes tunne häntä? Miksi olet surullinen?’ ääni sisälläni kysyi. Tuijotin kissaa vielä hetken, mutta tunsin kun Salamanteri kosketti minua. ”Black? Autatko?” hän kysyi hiljaa. Hätkähdin ja nyökkäsin. Nostimme kissan yhteisvoimin, vaikka hän oli yhtä kevyt kuin lehti. Nostin hänet Salamanterin kaivamaan kuoppaan. ’Hei sitten, ja hyvästi, kuka ikinä oletkin.’ ajattelin murheen murtamana. Laitoimme kissan haudan päälle multaa. Tein vielä viimeiset vilkaisuni hautaa kohti. ”Tule. Meidän pitää mennä kertomaan isälle.” sanoin yrittäen kuulostaa itsevarmalta. Sisimmässäni olin kuitenkin romahtaa maahan. Salamanteri tuli viereeni. Tassutimme hiljaisuuden vallitessa kohti leiriä. ’Kuka hän oli, ja miten hän kuoli? Ehkä kettu tappoi hänet? Ei hän kovin vanhalta ainakaan vaikuttanut…’ mietin surullisesti. Päätin olla ajattelemasta kissaa ja hänen kuolemaansa. Pakko minun oli jotain muuta keksiä. Hetken päästä saavuimme yhteiseen leiriimme, joka oli vain saniaispensas jonka vieressä oli puu. Hetken päästä Jupiter asteli puun sisältä.
”Hei vain! Oliko kiva retki? Salamanteri, vaihdoin makuusammalesi.” hän tervehti iloisesti. Yhtäkkiä hänen ilmeensä synkistyi. ”Miksi noin surulliset ilmeet?” hän kysyi. Vilkaisin vaivihkaa Salamanteriin. Hän näytti jäykältä. ”No..tuota…” yritin aloittaa.
”Me näimme kuolleen kissan. Hautasimme sen.” Salamanteri sanoi vaimeasti. ”Sellainen naaras..kuolleena..” kuiskasin surullisesti. Jupiterin kasvoille nousi ymmärtäväinen, ja samalla surullinen ilme. ”Voi ei. Mihin hautasitte hänet?” hän kysyi.
”Tuonne metsän taakse, lähelle isoa kiveä.” kerroin. Jupiter nyökkäsi ja vetäisi meidät lähelleen. ”Kuulkaas, kun minä olin nuorempi, ja elin emonne kanssa, löysimme kerran kuolleen, ruskean naaraan. Tiedän tuon tunteen. Kun suree ja on pelästynyt jostain, mikä kuolee. Se on raskasta. Mutta keksitte varmasti uusia asioita, mistä olla iloisia.” hän lohdutti. Minusta kuitenkin tuntui, että mikään ei saisi minua enää iloiseksi. ’Isä yrittää parhaansa. Hän yrittää ymmärtää tunteitamme. Hänelläkin on ollut varmasti hankala elämä. Ensin leppoisaa elämää emon kanssa, ja sen jälkeen synnytys, kolmen pennun ja kumppanin menettäminen, ja sitten yksi pennuista tulee takaisin.’ ajattelin. Olin surullinen. Laahustin puun sisään, minun ja Salamanterin nukkumispaikkaan, ja lyyhistyin lepäämään Salamanteri vierelläni.
//Mantru? Jupi?\
