Black
//Kirjoittaja: Sirius
//Luopio | Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA\
Taistelin veljeni rinnalla. Iskin kookasta kollia napakalla iskulla. Salamanteri painautui kiivaasti lähelle minua. Olimme alakynnessä: kolme kookasta kissaa mulkoilivat meitä silmät viiruina. ’Mitä meille käy? Kuolemmeko me? Minä lupasin isälle!’ ajattelin. Sain vihasta ja rakkaudesta uutta voimaa. ”Maistakaa tätä!” ärähdin ja iskin kaikella voimalla yhden kollin naamaa. Hän heittäytyi kimppuuni kuono verta vuotaen. ”Hoitele sinä tuo, me hoitelemme tuon.” yksi heistä totesi. Näin sivusilmällä, kun he nappasivat Salamanterin ja heittivät hänet maahan. Kolli iski minua raivokkaasti rintaan. Isku oli tukahduttava: henkäisin kivusta. ’Black. Olet aina ollut poikani, vahva ja rohkea. Ole nytkin!’ isän ääni kaikui päässäni. Näin hiekanvärisen turkin ja keltaiset silmät: hetken luulin, että isä oli oikeasti siinä. Kun katsoin jälleen, oli hahmo haihtunut pois. ’Pystyt siihen!’ ajattelin raivokkaasti. Iskin kaikella voimalla kollia vatsaan. Hän älähti ja hyppäsi pois tieltä. Loikkasin ylös ja tähtäsin iskun kohti Salamanteria pitelevää kissaa. Juuri silloin huomasin hännässäni vetäisyn. Kolli kiskaisi minut ilmaan ja heitti pensaaseen. Ähkäisin ja syljin lehtiä. Lehdissä maistui veri. ”Odota vain!” ärähdin ja loikkasin pensaasta. Halusin päästää Salamanterin vapaaksi! Juoksin kohti aukiota. Hiivin äkkiä pensaan taakse, sillä tajusin sen olevan hyvä paikka. Odotin hetken, kunnes Salamanteria pitävä kissa astui suoraan eteeni. Hyppäsin hänen niskaansa ja upotin hampaat häneen. Salamanteri kompuroi vapaaksi. ”Juokse! Nyt!” ulvahdin hänelle. ”En jätä sinua yksin.” Salamanteri sanoi. Nyökkäsin, mutta liukastuin suoraan maahan. Tunsin käpälät päälläni, minulla oli huono olo. ’Mitä nyt käy?’ ajattelin. En voinut enää hyökätä, sillä voimani olivat aivan lopussa. Juuri silloin nopea musta hahmo tönäisi kollin päältäni. Nousin äkkiä pystyyn. Ampaisimme Salamanterin kanssa karkuun. ”Kiitos! Luulin jo että se oli menoa!” kiitin ja nuolaisin veljeni korvaa. Salamanteri nyökkäsi. ”Ole hyvä vain! Ja kiitos että pelastit minut silloin kun se kolli yritti iskeä!” hän naukui. ’Olemme tosiaan parhaat ystävät!’ mietin iloisena. Hetki ei kestänyt kauaa, sillä valkoinen naaras asettui eteemme. Loikkasin valmiina taistelemaan. ”Oletko sinä, oletko sinä hän?” naaras kysyi. Olin hämmentynyt. Mitä naaras oikein puhui? ”Kuka? Varo vain, me raatelemme sinut.” ärähdin kynnet esillä. ”Oletko sinä Katajatassu?” hän kysyi. Tajusin vasta sitten, että hän oli emoni. ’Höyhenhalla..emo?’ mietin. Toisaalta oli kiva nähdä hänet, mutta hän oli vihollinen. Vihollisten puolella. ”En ole. En ole enää Katajatassu, vaan Black.” sihahdin. Emo katseli minua hetken. ”Mikset tule erakoksi? Voit pyytää Hahtuvatassua ja Untuvatassuakin mukaan. Sitten me olisimme taas yhtenäinen perhe.” sanoin. Höyhenhallan silmissä välähti jokin, en tiennyt oliko se kaipaus, vihaisuus, surullisuus vai mikä.
//Mantru, Höpö, Tähtimö?\
