Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Upotin kuononi kosteaan multaan ja vedin syvälle sisuksiini oravan vahvaa tuoksua. Olin jo hetken aikaa jäljittänyt kyseistä jyrsijää ja tahallani päästänyt sen muutamaan kertaan pakoon antaakseni sille etumatkaa ja piiloutumisen edun. Saalistuksessa parasta oli ehdottomasti jäljitys ja kun riistasta ei ollut tähän vuodenaikaan pulaa, saatoin huoletta venyttää saalistusta lähemmäs ajanviettotapaa kuin askaretta.
Muutaman pyrähdyksen jälkeen nappasin kuitenkin oravan jos toisenkin ja päätin lähteä kaksi pörröhäntää hampaissani takaisin kohti pesäämme. Otin askelrytmikseni kevyen nelistyksen, joka oli tarpeeksi hidasta jottei väsyttänyt minua liiaksi, mutta tarpeeksi nopeaa sopiakseen hyväntuuliseen mielialaani, joka kaipasi tietynlaista ympäriinsä loikkimista.
Aukiolle saapuessani iloni katkesi kuin terävällä kynnellä leikaten. Ilma pysähtyi, aika pysähtyi. Tuntui kuin se kyseinen kynsi olisi viiltänyt vatsani auki ja antanut sisuskalujeni tippua kauhusta maahan.
Oravat tipahtivat maahan kun verkkokalvoilleni paloi viiva kerrallaan jokainen näkökenttääni osuva verinen yksityiskohta; kaksi liikkumatonta kehoa, joista toinen kurotti epätoivoisesti vielä kuoleman kielissäkin kohti toista aivan yhtä veristä karvakasaa.
Kun hätkähdin irti horroksesta, juoksin suoraan veljeni ruumiin luokse ja aloin epätoivoisesti kyyneleet silmistäni valuen tuuppia häntä hereille. Vaikka tunsin hänen ruumiinsa kylmenevän lämpötilan omaani vasten, silti en voinut luovuttaa. Jos hän vaikka kuitenkin heräisi.
“Merkurius!”, itkin kauhuissani, “et voi jättää minua! Kuuletko sinä? Sinä et saa tehdä tätä minulle. Minä kiellän sen.” Kun mitään ei tapahtunut käännyin Taivaslaulun runnellun kehon puoleen, joka oli ennen loistanut kauneudellaan. Nyt valkoiset suortuvat olivat liimautuneet vasten hänen kehoaan verestä tahmeina ja turkki oli epätasainen ja joistain kohdista karvat olivat revitty kokonaan irti.
Hiljainen itkuni oli muuttunut huomaamattani henkeä ahdistaviksi nyyhkäyksiksi. Itkuni oli aukion ainoa ääni, kunnes:
“Corona?” Kuulin jonkun värisevän äänen sanovan. Käännyin silmät selälläni etsiäkseni äänen lähteen, vaikka samalla epäilinkin vain hiljalleen alkavani menettää järkeni.
Katseeni kohtasi Taivaslaulun eriparisilmät. Vastahan oli nähnyt hänet maassa? Keskitin katseeni takaisin jalkoihini, mutta naaras makasi siinä edelleen. Päähäni sattui kun yritin keksiä loogista ratkaisua tälle pääni ulko- ja sisäpuoliselle painajaiselle.
“Corona”, ääni toistui. Suljin silmäni, ikään kuin saisin palattua takaisin oikeaan onnelliseen todellisuuteen silmäluomiani mahdollisimman kovaa yhteen puristamalla.
“Corona! Me tässä, Kharon ja Deimos.”
Kharon ja Deimos? Kharon ja Deimos!
Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin uudestaan suuntaan, jossa olin nähnyt Taivaslaulun silmät. Ne eivät olleetkaan Taivaslaulun. Se oli Kharon. Ja hänen rinnallaan näin Deimoksen harmaansiniset silmät.
“Mitä te teette täällä?” kysyin tyhmänä. Kehoni alkoi täristä holtittomasti. “Mitä täällä on tapahtunut?” Olin edelleenkin jonkinlaisessa shokkitilassa ja tuntui kuin kaikki tunteeni olisivat olleet vereslihalla.
“Kettu.” Tämä oli ainoa asia mitä Deimos sanoi. Veljekset näyttivät kumpikin ahdistuneilta, joka sai minut ravistamaan päätäni. Minun pitäisi toimia niin kuin aikuinen. Minun pitäisi olla heille turvana. Samaan aikaan suustani pääsi uusi kovaääninen, toivoton nyyhkäys.
“Nyt mennään turvaan”, sanoin hapuillen sanoja. Siitä huolimatta, että silmäni olivat auki tunsin itseni sokeaksi, avuttomaksi. Lähdin kuitenkin vaistonvaraisesti lähimmän puunjuurelle ja patistin kaksikkoa kiipeämään. Deimos pääsi hetken puuskuttamisen jälkeen ylös, mutta Kharonin jalat vain sutivat ja sutivat ja näin ollen kasvattivat epätoivoani.
“Corona! Kettu!” Deimos huusi yhtäkkiä ylhäältä oksistosta.
Käännyin ympäri ja näin aukion laidalle tassuttaneen ketun, joka nuuhki sinne jättämiäni oravia kiinnostuneesti. Salamanlailla ryhdyin auttamaan Kharonia ylös puuhun.
“Deimos, kurota Khranonia kohti!” käsin jämäkästi, “Kun olette oksalla, ette anna toistenne pudota. Pitäkää huolta toisistanne.”
Aloin kuulla lähestyvien askelten töminän ja aloin taas itkeä lohduttomasti. Silti työnsin ja työnsin Kahronia, kunnes Deimos sai hänestä viimein otteen ja sai autettua hänet ylös.
Itse en enää ehtinyt hypätä nopeudestani huolimatta ylös vaan tunsin silmitöntä kipua kun oranssinpunainen koiraeläin kävi päälleni ja upotti raateluhampaansa minun nahkaani.
Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta tapahtuman silmänräpäystä muistuttavasta kestosta huolimatta ehdin lähettämään rukouksen taivaalle, Tähtiklaanille. Jos kuka vaan voisi pelastaa minut nyt, olisin valmis uskomaan. Kuka vain.
Kipu oli piinaava. Silti kuolema oli ainoa oikea vaihtoehto. En ollut koskaan tuntenut moista kärsimystä, mutta silti tiesin, etten olisi koskaan kyennyt elämään ilman Merkuriusta.
Rip Coro.
607 sanaa
