Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Analysoin ympäristöä ja veljeäni. Olisi minun vuoroni hyökätä veljeni kimppuun. Merkurius oli onnistunut mielestäni hyvin ja niin aijoin minäkin. Tai ainakin toivoin niin, halusin sydämeni pohjasta olla hyvä taistelemisessa, jotta voisin suojella minulle tärkeitä kissoja vaaran kohdatessa. Merkurius oli iso, joten minun olisi keksittävä hämäyskeino, sillä muuten hän voittaisi kokonsa takia. Minun pitäisi käyttää hyödyksi kekseliäisyyttäni. Idea pulpahti päähäni ja jo alle sekunnin päästä idean synnystä aloin toteuttamaan sitä. Kiinnitin katseeni huomattavan vakaasti Merkuriuksen paksuturkkiseen rintaan, mutta lähdinkin salamannopeasti syöksymään veljeni kylkeen. Merkurius oli napannut syötin ja valmistautunut puolustamaan rintapuoltaan. Hän ei ehtinyt puolustautumaan oikeasta suunnasta ennen kuin olin saanut hieman epäonnistuneen iskuni perille. Se kuitenkin oli onnistunut tarpeeksi hyvin, sillä Merkurius horjahti, mutta yritti pitää tasapainonsa yllä. Lopulta hän kuitenkin kellahti istuma-asentoon. Se kuitenkin oli mitä parhain asento kerätä itsensä uudelleen kasaan. Kuitenkin nopeuteni ansiosta olin ehtinyt jo tähdätä uuden iskun, tällä kertaa kirjavan kollin rintaan. Yllättäen sain iskun poskelleni Merkuriuksen suurella tassulla ja hukkasin hetkeksi kaikki ajatukseni. Toimin kuitenkin vaistojeni varassa ja yritin hapuilla osittain sokaistuneena kiinni Merkuriuksesta, tavoitteenani kaataa hänet mukanani. Suunnitelmani ei kuitenkaan toiminut siten, miten sen olin tarkoittanut vaan Merkurius yllätyksekseni pysyi tasapainossa ja piti minua nyt maassa tassullansa. Rentouduin ja leikin luovuttanutta. Tunsin, kuinka Merkuriuksen ote keveni. Tilaisuuden tullen kiemurtelin ja läimin paksuturkkista kollia pehmeillä tassuillani ja pääsin kuin pääsinkin pakoon.
“Hahaa!” hihkaisin riemastuneena ja kohtasin katseellani Merkuriuksen oranssihtavan meripihkaiset silmät. Olin kovin hengästynyt, mutta samaan aikaan tunsin jonkinlaista itsevarmuutta. En ollut ollut niin huono kuin olisin voinut olla ja Merkuriuskin pärjäsi loistavasti. Olisimme loistava taistelupari vaaran tullen.
“Sinä suoriuduit mielestäni loistavasti”, naukaisin silmät onnellisina hohtaen, “Meidän täytyy alkaa harjoitella useammin, niin kehitymme entistä paremmiksi.” Merkurius nyökkäsi hänkin hymyillen.
“Sinun temppusi olivat kekseliäitä”, kolli naukaisi ja tassutteli minun luokseni. Koskin kollin lapaa hännälläni, jonka jälkeen istahdimme hetkeksi lepäämään. Mieleni harhautui ajattelemaan tosi tilannetta. Kulkisiko ajatukseni yhtä nopeasti tosipaikan tullen vai jäätyisinkö kokonaan? Kuvittelin kuinka viisikissainen joukko piirittäisi meitä. Tulisiko meistä tarpeeksi hyviä puolustautumaan kahdelle kissalle samanaikaisesti? Elämä kohtelisi meitä kaltoin jos emme valmistautuisi taistelemaan sitä vastaan. Meidän tulisi ottaa kaikki irti kohtaamistamme taisteluista ja oppia muiden kissojen tekniikoita. Samaan aikaan nuo kissajengit saivat karvani pystyyn ja kiinnostivat minua valtavasti. Elivätkö he kuin minä ja Merkurius? Söivät kaksijalkojen ruokaa ja puolustautuivat tunkeilijoilta ilman pahaa tarkoitusta? Vai olivatko he kylmäsydämisiä hirviöitä, jotka rakastivat pienempien kiusaamista. Hätkähdin ajatuksistani, kun Merkurius oli noussut seisomaan ja hänen katseensa oli kääntynyt taivaalle. Huomasin vasta, kuinka taivas jo punersi ja aurinko oli painumassa yöpuulle.
“Meidän olisi parasta lähteä kohti yösijaamme. Lähdetään huomenna heti aamusta kaksijalkalan ulkopuolelle”, veli naukaisi vilkaisten minuun ystävällisillä silmillään. Olin sisimmässäni hieman pettynyt siitä, ettemme pääsisikään tänään seikkailulle, mutta emme olleet huomanneet ajankulua harjoitellessamme. En tietenkään haluaisi saattaa Merkuriusta vaaraan ja lähteä ehdoin tahdoin pimeään tuntemattomille seuduille. Nyökkäsin tyytyen ehdotukseen, vaikka tiesin sen olevan parempi niin. Lähdimme tassuttamaan kohti tuttua paikkaa, jossa olimme usein nukkuneet.
“Käpäläni ovat ihan väsyneet”, Merkurius tokaisi. Kollin sanottua sen huomasin uupumuksen myös itsessäni. Tassuni tuntuivat ihan puunversoilta, joita ei oltu tarkoitettu kannattelemaan näin suurta lastia.
“Minun myös. En tiennyt, että taistelu on näin rankkaa”, huokaisin ja loikkasin eteeni sattuneen keskikokoisen kiven yli. Yritin pidätellä haukotustani, mutten pystynyt siihen kovin pitkään. Suuni aukesi suureen ja makeaan haukotukseen. Pian haukotus tarttui veljeeni ja hänkin haukotteli väsyneesti. Suustani kuului pieni kehräyksen ja naurahduksen sekainen ääni ja kasvoilleni nousi huvittunut hymy. Kun olimme taivaltaneet hetken, saavuimme pesäpaikalle, jossa tuoksui vielä heiveröisesti meidän tuoksumme viime yöltä. Nukuimme pienessä kolossa, joka oli kaksijalanpesän seinämän nurkassa. Kolo oli pieni ja emme mahtuisi sinne enää pitkään. Tiivis tunnelma toi koloon lämpöä. Istahdin vanhalle ja rispaantuneelle kaksijalkojen pehmikkeelle, jonka olimme raahanneet suuren metallipöntön luota tänne. Metallipönttöön tuotiin säännöllisesti variksenruokaa ja välillä teimme sieltä löytöjä. Tämä pehmike oli säästänyt meidät lehtikadon aikaan monilta kuolettavan kylmiltä öiltä. Se oli aivan liian iso pieneen koloomme, joten se repsotti vähän sen ulkopuolella ja muodosti oivan istumapaikan. Kolomme lähellä kävi harvoin kaksijalkoja, mutta jos kävi, hekin olivat täällä vain hetken. Siksi olimme valinneet sen. Halusimme nimittäin olla rauhassa. Muistin kuinka kerran olimme nukkuneet erään kaksijalan pihaa ympäröivässä puskassa ja olimme saaneet karmean herätyksen. Kaksijalanpentu oli tullut koskettelemaan meitä varoittamatta. Ei siinä vielä kaikki. Pentu oli nostanut minut ilmaan, eikä ymmärtänyt rimpuiluani merkiksi siitä, että halusimme olla rauhassa maantasalla. Merkurius oli ryöminyt ulos puskasta ja varastanut kaksijalan huomion, jolloin minulla oli oiva tilaisuus paeta. Olin Merkuriuksesta ikuisesti kiitollinen. Hän oli maailman paras veli ja rakastin häntä suunnattomasti.
Ahtauduimme pieneksi käyvään pesään ja käperryimme vieretysten. Oli mukava tuntea toisen kissan vartalo lähellään. Katsahdin vielä kirjavaan kolliin, jonka meripihkaiset silmät kiiluivat hämärässä.
“Pysytään aina yhdessä”, naukaisin. Merkurius nyökkäsi epäilemättä:
“Tietenkin. Nuku hyvin.” Siristin silmiäni ystävällisesti.
“Hyvää yötä”, naukaisin ja painoin leukani etutassujeni päälle ja suljin silmäni. Tuntui ihanalta rentouttaa jokainen niin kovin väsynyt lihakseni ja vaipua unten maille haaveillen huomisesta retkestämme.
//Mer? ANTEEKS ku kesti näin kauan jatkaa D:
781 sanaa
