Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Villisieluksi tunnistamani naaras oli liittynyt seuraamme hetki sitten. Mitä naaras Kuolonklaanista täällä teki? Oliko hänellä jokin yhteys tähän pieneen oranssiin pentuun? Kuitenkin yksi asia oli selvää, Villisielu tunsi minut nimeltä. Jos hän päättäisi puhutella minua oikealla nimelläni, Fetukselle valkenisi, etten ollut esittäytynyt oikealla identiteetilläni. Villisielun likaisenvalkoinen turkki haisi aivan siltä, kuin naaras peittelisi hajuaan. Hän ei halunnut jättää hajujälkeä itsestään. Jos oikein muistin, Kuolonklaani ei ollut antanut lupaa kissoilleen lähteä klaanin reviiriltä. Halusin kysyä naaraan syytä riskeerata paikkansa klaanissa, mutta päätin jättää sen kohteliaasti myöhemmälle. Klaanikissa oli ottanut nukahtaneen pennun hampaisiinsa ja kantoi tätä hellästi eteenpäin.
Fetus oli selittänyt juuri pienelle pennulle haavojensa syyt ja samalla se valaisi minunkin tietämystäni. Olin ihmetellyt aivan samaa. Fetuksella mahtoi olla aika hektinen elämä, kun ei hän ehtinyt puhdistautuakaan. Sellaista kai se sabotoijien elämä oli, aina pakenemassa. Millaisia vaikutteita tämä pieni pentu saisi liikkuvasta elämäntyylistä? Tai Fetuksesta? Fetus kuitenkin oli vaikuttanut lempeämmältä pennulle kuin olin odottanut, kun hän oli hiljaa jutellut pennulle. Ei hänen äänensä silti mikään yltäkylläisen lepertelevä ollut, jotenkin siinä oli kuitenkin vain pienen pieni lempeyden vire. Tai sitten olin väärässä. En voinut tietää, miten hän puhui sille pienelle karvakerälle, kun me muut emme olleet paikalla. Ehkä hänestäkin paljastuisi jonkin sortin emonvaisto. Vilkaisin solakkaa maskikuvioista naarasta, joka tassutti minusta vähän takavasemmalla. Mietin, että pitäisikö meidän tarjota Fetukselle ja pennulle yösijaa pienestä leiristämme? Jos he pyytäisivät, suostuisin kyllä, mutta en silti luottanut erakkonaaraaseen. Pitäisin vahtia vaikka itse koko yön. Maisemat alkoivat vaihtua tutuiksi ja aloin kuulla pienen jokemme solinan. Sen pieni ja kirkas liplatus sai oitis oloni kotoisaksi ja lihakseni rentoutumaan. Pysähdyin äkkinäisesti ja käänsin pistävästi kullankeltaiset silmäni lepakkokorvaiseen naaraaseen, joka hätkähti pysähdystä kiinnittäen kysyvänä tuikkivan katseensa minuun.
”Mikä nyt tuli?” naaras naukaisi kulmiaan kohottaen, ”Tässäkö asut?” Huomasin hänen äänessään irvailun sävyn, muttei hänen olemuksensa silti pahantahtoinen ollut.
”Asun tässä ihan lähellä. Saanko kysyä, minne ajattelitte asettaa uuden pesänne?” kulmani kohosivat hillitysti ja tarkkailin Fetuksen eleitä, ”Vai tarjoanko teille yöpaikkaa yhdeksi yöksi?” Ääneni oli pehmeä ja kohtelias, mutta ontto. Siitä oli vaikea lukea tunteita, niin se oli aina kaikille uusille tuttavuuksilleni. Jossain vaiheessa he kuitenkin alkaisivat ymmärtää minua, pääsisivät syvemmälle ja lähemmäksi minua ympäröivässä sokkelossa. Ehkä joskus tykästyisinkin tähän uuteen tuttavuuteeni. Ehkä.
//Fetus?
359sanaa
