Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Katsoin silmät järkytyksestä ammollaan, kuinka Fetus loikki liikkuvan lihan palan perässä. Hän ei ehtinyt reagoida varoitushuutooni, kun oli jo liian syvissä vesissä. Lähdin nopeasti tämän perään sydän rinnassani kauhusta hakaten. Juoksin niin kovaa kuin pääsin ja yritin napata vielä naaraan hännästä, mutta kaksijalat ehtivät sulkea tämän pois ulottuviltani. Pysähdyin järkyttyneenä ja lamaannuin paikalleni sekunniksi, mutta kun huomasin kaksijalkojen huomion kiinnittyneen minuun, tiesin, että nyt täytyisi lähteä. Juoksin ja juoksin kierrellen ja kaarrelleen niin kauan, että keuhkojani poltti kuin tukehtuisin. Lyyhistyin maahan vetämään henkeä. Jokin Fetuksen vakavassa olemuksessa oli jo saanut minut varuilleen, hän oli varmasti tuloissa varoittamaan meitä tästä. Minun olisi pitänyt pystyä pelastamaan hänet! Se on minun tehtäväni, pitää hänestä huolta. Soimasin itseäni sen koko ajan, kun makasin siinä tasaamassa hengitystäni. Kuuntelin vainoharhaisesti ympärilleni siltä varalta, että kaksijalat saapuisivat.
Nousin ylös ja lähdin juoksemaan poissaolevana kohti leiriämme. Saavutinkin sen nopeasti ja kun pyrähdin aukiolle pakahtumaisillani, koko kissakatraan katseet kiinnittyivät huolissaan minuun. Merkurius hölkkäsi nopeasti luokseni jännittynyt ilme kasvoillaan. Näin kuinka Ruska piiloutui ottoemonsa taakse ja tämä katsoi tätä lämpimästi, kuin suojaten kaikilta maailman vaaroilta.
“Mitä on tapahtunut?” Merkurius kysyi huolestuneella äänellä ja katseli minua, kuin etsien vammoja. Pudistelin päätäni ahdistuneena vaarasta, joka saattaisi kohdata meitä.
“Kaksijalat…nappasivat Fetuksen…”, kähisin hengästykseni välistä. Kissajoukosta kuului huolestunut kohahdus, “Ne toimivat fiksusti… Ensin jättivät syötin, jonka avulla ne houkuttelivat hänet lähemmäs ja sitten he ottivat hänet mukaansa. Täällä ei ole enää turvallista.” Merkurius katsoi minua järkyttyneenä kuulemastaan vaarasta. Dakota tassutti veljeni rinnalle.
“Emme voi enää kulkea yksin ja vaikka kulkisimme yhdessä, meidän tulee olla varovaisia. Varokaa ansoja ja välttäkää houkutusta valmiiksi tapetusta riistasta. Meidän on löydettävä turvallisempi asuinpaikka, jos tämä ei pian lopu. Fetus saattaa olla ensimmäinen kissa monesta”, Dakota naukui järkevästi. Hänen käytökseensä ei tuntunut vaikuttavan ylitsepääsemättömästi tapahtuman aiheuttama jännitys, vaan hän kykeni edelleen ajattelemaan järkevästi. Nyökkäsin naaraalle.
Oli kulunut muutama päivä Fetuksen nappaamisesta. Olin huomannut olevani hieman etäinen ja poissaoleva. Minua taisi harmittaa nuoren naaraan kohtalo. Ties mitä hänelle tehtäisiin. Olisiko hän edes elossa enää? Olivatko kaksijalat alkaneet käyttää kissoja ravinnokseen? Minua kylmäsi ajatus luita ja ytimiä myöten. Halusin saada Fetuksen takaisin, kukaan ei ansainnut tuollaista kohtaloa. Istuskelin yksin erään kiven päällä, missä minulla oli alkanut tulla tavaksi istua. Hetken päästä tunsin hennon nykäisyn turkissani. Käännyin katsomaan ja näin Ruskan innostuneen katseen.
“Voitaisiinko mennä katsomaan rajoja ulos? Minulla oli niin kivaa viimeksikin. Ja isä sanoi, että voin jos lähdet minun mukaan”, tämä intoili ja hänen katseensa oli aneleva. Kasvoilleni nousi väkisinkin hymy, mutta silti pidin katseeni vakavana.
“Selvä, mutta olemme varovaisia. Et saa lähteä minnekään seurastani, onko selvä?” kysyin kulmiani vaativasti kohottaen. Oppilasikäinen kissa nyökytti energisenä. Hän oli kunnon energiapakkaus. Muistin kuinka olin joskus löytänyt hänet tärisevänä karvakeränä, kun hän oli karannut Fetuksen luota. Tuntui, että siitäkin oli niin vähän aikaa.
“Hei Merkurius, vien Ruskaa vähän ulos. Emme mene kauas”, ilmoitin vielä veljelleni. Veljeni nyökkäsi ja räpäytti silmiään minulle luottavaisesti. Sen jälkeen viitoin Ruskalle suuntaa, johon lähtisimme ja niin pieni retkemme alkoi. Kiertelimme ja kaartelimme ja lopulta Ruska tokaisi:
“Otettaisiinko juoksukisa?” Mieleni teki suostua, mutta tiesin, että se voisi olla vaarallista nyt kun kaksijalat olivat liikkeellä. Ilmeestäni Ruska saattoi jo odottaa kieltäytymistä, sillä hänen katseensa muuttui anelevaksi.
“Selvä. Mutta vain tuonne lumikasan taakse asti”, sanoin. Ruska suostui ja alkoi innokkaasti piirtää lumeen viivaa, josta lähtisimme.
“Valmiina?” tämä kysyi ja vilkaisi minuun sen jälkeen katsoen lähtölinjaa. Nyökkäsin ja asetuin alas.
“Valmiina. Paikoillanne. Hep!” kolli kiljaisi ja lähti pinkomaan sen minkä käpälistään pääsi. Lähdin tämän perään, mutten niin lujaa kuin pääsisin. Halusin antaa veljenpoikani voittaa. Se ilo minkä hän siitä saisi. Hän pinkoi ja pinkoi ja oli melkein maalissa, kun lumikinoksen takaa ilmestyi arvaamatta kaksijalka kiiltävän hopeisen aitauksensa kanssa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja juoksin nopeasti Ruskan kiinni. Kaksijalka oli nappaamassa häntä! Hopeinen aitausmainen asia oli jo noussut ylös kaksijalan tassuissa valmiina nappaamaan kohdalle osuvan kissan. Ruska oli jo melkein siinä, missä kohtaisi kiinnioton, kun juuri sain hänet töytäistyä sivuun ja lysähdin itse kuonolleni lumeen. Kuulin rautaisen kilahduksen ja pian olin vankina näiden ohuiden hopeisten keppien välissä, enkä päässyt minnekään.
“Juokse Ruska! Juokse kotiin!” käskin tomerasti. Ruska lähti tassut lunta sutien juoksemaan nopeasti pois kauhunkiilto silmissään. Olin käskenyt Ruskan mennä suoraan kotiin, sillä kaksijalkoja oli vain yksi ja se oli keskittynyt minuun. Yritin purra hopeisen kepin poikki, mutta se oli niin kovaa, että se sai minun hampaani vain särkemään. Mourusin vihaisena minua tarkkailevalle kaksijalalle, joka otti aitaukseni käteensä ja lähti kantamaan minua. Painuin pieneksi keräksi tilan nurkkaan ja tuijotin ympärilleni kauhuissani.
Kaksijalka vei minut kohti hirviötä ja se sai karvani pystyyn. Aloin ulvoa korvia huumaavasti pelkoani. Se aikoi syöttää minut hirviölleen. Aloin raapia henkeni edestä hopeisia keppejä, ja yritin paeta. Olin vankina ja pian hirviön ruokaa. Kauhu sai mielentilani sekavaksi. Tämä olisi loppuni. En päässyt pois. Suljin silmäni ja valmistauduin loppuuni.
Odotin ja odotin, eikä mitään tapahtunut. Avasin silmäni ja huomasin olevani yksin. Olin jossain lämpimässä ja tummassa tilassa ja sen ulkopuolelta kuului hirviön murinaa. Voisiko olla, että hirviö muka söi minut jo? Uskaltauduin tunkemaan päätäni hieman keppien välistä, jotta näkisin paremmin, mutta ei ollut mitään nähtävää. Oloni oli rauhoittunut, sillä olin yksin. Tässä minä nyt vain olin, hirviön vatsassa.
Yhtäkkiä hirviö pysähtyi yllättäen ja heilahdin vankilassani. Hirviö oli liikkunut todella kauan, en tiedä kuinka pitkälle se oli minut vienyt. Sykkeeni oli taas noussut. Pian se sama kaksijalka tuli ja avasi hirviön vatsan nostaen minut taas ilmaan. Minua alkoi taas pelottaa. Kaksijalka käveli kohti kaksijalanpesää ja kun saavuimme sisälle, ilmassa leijui kissojen tuoksu. Kissojen ja kaiken muun mahdollisen. Mihin minä olin oikein tullut?
Kaksijalka vei minut tomerin askelin johonkin uuteen huoneeseen, jossa korviani raastoi monen eläimen äännähtely. Luimistin korviani ja yritin sulkea melua mielestäni. Rakastin niin kovasti hiljaisuutta.
Kaksijalka pysähtyi toisen hopeisen tikku aitauksen kohdalle, mutta tällä kertaa se oli kiinni pesän seinässä, jossa oli lukematon rivi samanlaisia aitauksia. Se avasi portin ja sen jälkeen avasi minun aitaukseni ja pian se nosti minut lämpimiin outoihin nahkaisiin tassuihinsa. Sähisin ja raavin, jotta pääisin tämän otteesta, mutta ennen kuin huomasinkaan olin jo uusien kaltereiden sisällä.
Tällä kertaa allani oli lämmin ja pehmeä oikein mukavan tuntuinen alusta, joka oli vähän kuin sammalta. Aitauksen nurkassa oli outo astia, missä oli kirkasta nestettä ja sen vieressä pupunpapanoilta näyttäviä klönttejä. Irvistin.
“Kukas se siinä?” kuulin äänen vasemmaltani, jota en olisi odottanut ollenkaan kuulevani.
“Fetus? Sinäkö se siinä?” henkäisin ja käännyin katsomaan ääntä kohti. Vieressäni olevasta keppiaitauksesta kurkki tuttu lepakkokorvainen naaras. Sydämeni oli pakahtua huojennuksesta.
//Fetu tai Ruska? Toivottavasti ei menny hirveesti ristiin Ruskan tarinan kaa 🙂
1044 sanaa
