Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Olimme juuri nähneet elämämme ensimmäisen Kuolonklaanin seremonian. Taivastassu ja Karhutassu olivat saaneet uudet nimet, joka oli minusta hieman hassua. Olin kuitenkin kiinnostunut klaanista kokonaisuutena ja sen tavoista ja perinteistä. Olimme saaneet kuulla jopa tästä maagisesta Pimeyden metsästä. Taivastassu ei ollut osannut kertoa paljoa siitä, sillä hän kertoi meille, ettei uskonut siihen. Olisin halunnut tietää tästä henkikissoihin liittyvästä asiasta. Merkurius onneksi toipuisi siitä ötökän puremasta, mutta hänen olisi jäätävä tänne hetkeksi aikaa. Heti seremonian jälkeen näin, kuinka Taivastassun – tai nykyisen Taivaslaulun- valkoinen pieni hahmo pyyhälsi luoksemme. Hänen kasvonsa näyttivät huojentuneilta, kun hän näki Merkuriuksen olevan kunnossa. Hän kertoi kuulleensa vain huhuja tapahtuneesta, joten huolestuneisuus oli ymmärrettävää. Taivaslaulusta oli tullut meidän ystävämme menneinä kuina ja olin oppinut jo olemaan häiriintymättä siitä, kuinka naaras katseli minua kuin puhuin. Samoin oli käynyt myös Dakotan kanssa. Olin tottunut jo hänen läsnäoloonsa täysin.
”Sinun täytyy palata kotiin.. Dakota huolestuu”, Merkurius kähisi ötökän pureman aiheuttamalla karhealla äänellään. Veljeni oli oikeassa. Dakota huolestuisi, kun palaisi isänsä kanssa pesämme luokse, eikä löytäisi meitä. Meille ei ollut tavallista kadota varoittamatta. Se tarkoittaisi kuitenkin, että minun olisi jätettävä veljeni tänne.
“Niin täytyy. Palaan huomenna auringonhuipun aikaan, kun tuomme saaliita”, naukaisin hieman haikeasti, “Nähdään.” Nuolaisin Merkuriuksen otsaa ja nyökkäsin Taivaslaululle. Sitten ilmoitin vielä Punatähdelle, että olin lähdössä. Hän kysyi tarvitsinko saattajia, mutta kieltäydyin. Uskoin pääseväni yksin nopeasti. Lähdin juoksemaan tavoitteenani ehtiä pesällemme ennen Dakotaa. Loikin lukuisten kivien yli, kiersin mäntyjä ja kuusia, kunnes lopulta pääsin ulos Kuolonklaanin hyvin vartioidulta reviiriltä. Hetken kuluttua olin tutun aidanraon luona ja työnnyin sisään. Haistoin ilmassa tuoreena leijuvan Dakotan ja tuntemattoman kolli kissan hajun. Kolli oli varmasti hänen isänsä. Seurasin hajujälkeä kuonollani ja se johti talon sisälle. Pujahdin sisälle ja näin miltei heti Dakotan harmaanruskean hahmon ja tämän vierellä kyhjöttävän pullanvärisen kollin.
“Corona! Etsinkin juuri sinua ja Merkuriusta”, naaras naukaisi ja vilkaisi taakseni etsien veljeni hahmoa, “Missä Merkurius on?” Olin miettinyt jo matkalla, miten selittäisin tarinan mahdollisimman lyhyesti.
“Hän on Kuolonklaanin leirissä. Jonkin sortin pörriäinen pisti häntä suuhun, eikä hän saanut happea. Käännyimme siis Kuolonklaanin parantajan apuun ja kiitos hänen, veljeni on nyt kunnossa”, selitin ja istahdin maahan tasaamaan hengitystäni juoksusuoritukseni takia. Seuraavaksi käännyin kohteliaasti kollin puoleen ja naukaisin hiljaa:
“Olen Corona, kiva tavata.”
//Daksu?
357 sanaa
