Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Suin kastanjanväristä turkkiani tarkoin ottein. Oli kulunut jo aikaa siitä, kun Ruska oli muuttanut luoksemme. Vähän sen jälkeen Fetuskin oli löytänyt onneksemme oman pesän, eikä hänen enää tarvinnut roikkua luonamme. Vaikkakin vähän turhan läheltä. Vähän väliä hänet löysi haahuilemasta omaan makuuni vähän liian läheltä meidän pesäämme.
Fetus oli myös kasvanut viime kuiden aikana. Hän ei ollut enää samanlainen pieni oppilasikäinen karvakasa kuin ensitapaamisellamme, vaan varttunut nuori naaras kissa, joka kohta loikkaisi aikuisuuden kynnyksen yli. Hänen värikäs persoonansa ei ollut valitettavasti muuttunut, vaan hän laukoi edelleen samoja viisastelujaan kuin aina ennenkin, eikä yhtään vähempää raivostuttavammin.
Olin huomaamattani alkanut sukimaan turkkiani entistä aggressiivisemmin. Yleensä jokainen sai minulta loistokkaan kohteliasta kohtelua ja kohdata tyynen ja hyväkäytöksisen itseni, mutta Fetus sai minut tuntemaan eri lailla. Hänelle näpäyttely tuntui miellyttävältä. Ikään kuin kilpailisimme keskenään siitä, kumpi voittaa loputtoman sanataistomme. Pakko minun oli myöntää, että olimme lähentyneet. Välimme oli oudot. Kaiken sen molemminpuolisen epämiellyttävyyden takana oli jonkinlaista välitystä.
Nousin ylös ja lähdin kävelemään. Poistuin pesämme luota vartiossa olevalle Dakotalle tyynesti nyökäten. Tarvitsin päivittäin hieman omaa rauhaa introvertille sielulleni, jotta se saisi latautua rauhassa. Tassutin narisevassa lumessa ja tunsin hiljalleen, kuinka polkuanturani turruttuivat kylmästä.
Saavuin paksurunkoisen puun luokse ja kurotin venyttelemään sitä vasten. Sen jälkeen teroitin kynsiäni antaen kaarnan pöllytä. Katselin korkealle puuhun miettien näkymää, jonka sen oksalta näkisi. Harmi vaan en ollut yhtään hyvä kiipeilijä. Kuulin lumen narsketta vähän matkan päästä ja piilouduin puuta vasten. Turkkini maastoutui loistavasti ruskeaan puunrunkoon. Olin kömpelö piiloutuja, mutta tässä tilanteessa olisi pentukin osannut piiloutua omaa turkkiaan vastaavaa väriä vasten. Kun askeleet olivat aivan lähellä, kuulin jonkun haistelevan ilmaa. Jos en nyt iskisi, hän huomaisi minut ennen. Loikkasin puuntakaa nopeasti tunkeutujan kimppuun ja painoin tämän nopeasti maahan.
Kohdistin katseeni tulijaan ja se sai minut puuskahtamaan kyllästyneesti. Tunnistin tuon pisteliään katseen turhankin hyvin. Hän oli tunnistanut minut jo ennen iskuani, eikä ollut edes vaivautunut puolustautumaan
“Jaaha. Sinä taas”, naukaisin Fetukselle pyöräyttäen silmiäni. En ollut päästämässä solakkaa naarasta vielä mihinkään.
“Etkö osaa pysyä kauempana meidän pesästämme?” Jäin odottamaan naaraan vastausta. Ääneni oli kylmänviileä, mutta silmissäni loisti hitunen ilkikurisuutta.
//Fetu?
335 sanaa
