Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Avasin silmäni ja yllätyin minua ympäröivästä silmiä särkevästä kirkkaudesta. Siristin silmiäni ikään kuin se auttaisi siedättämään hohtavaa valoa ja lopulta ymmärsin, mistä oli kyse. Lunta? Hymy valui kasvoilleni hitaana, mutta sitäkin leveämpänä.
Nousin nopeasti ylös ja otin muutaman loikan kevyelle lumipeitteelle unohtaen sen kylmyyden. Sitten haikeus alkoi pirstoa iloani. Olisin halunnut jakaa tämän hetken veljeni kanssa.
Matkamme oli kestänyt jo monia kuita ja välillä epätoivo koputteli alitajunnassani, mutta vielä tähän päivään mennessä en ollut päästänyt sitä sisälle. Ei, vielä olisi toivoa. Ehkä huomenna alamme nähdä jotakin tuttua. Niin ajattelin joka päivä. Ajattelin Myös Merkuriusta ja ystäviäni usein siitä huolimatta, kuinka kauan jo olin ollut erossa heistä.
Kuulin kevyitä askeleita kun Fetus asteli unisena nukkumapaikkanamme käyttämän kuusen alta. Oksa heilahti ja turkilleni tippui märkä lumipaakku.
“Hei!” ärähdin loukkaantuneena pilke silmäkulmassani. Ravistin turkkiani ja läpsäisin oksaa naaraan suurikorvaisen hahmon yläpuolella.
“Haluatko kuolla vai mikä sinua riivaa?” naaras äyskähti, vaikka olinkin näkeväni hänen suupielessään pienen hymähdyksen kulman.
Matkamme aikana Fetuksella ja minulla ei ollut ollut kuin vain toisemme ja sen takia me olimme lähentyneet hurjasti – odottamatonta kyllä. Naaras kävi edelleen hermoilleni, mutta yksinkertaisesti olin löytänyt jotain mistä pidin hänessä. Se ei silti poissulkenut jatkuvaa kinasteluamme tai sitä, että kumpikin päällepäin esitti inhoavansa toinen toistaan.
Fetus alkoi sukimaan turkkiansa nopein kielen vedoin. Minä kohotin katseeni taivaalle, jota peitti loputtoman pitkältä näyttävä yhtenäinen pilvimatto, joka enteili lumi- tai räntäsadetta. Tiesin, ettei satanut lumi kestäisi kauaa, niin kosteaa se oli.
“Minä käyn katsomassa jos löytäisin jotain syötävää. Jatketaan matkaa päivemmällä”, sanoin asettuen pitkään venytykseen lihasteni vetreyttämiseksi. Kylmä tuntui tekevän olon kankeaksi varsinkin kun oli nukkunut yön tiukalla kerällä yrittäen pitää lämpöä itsellään. ja sitten suuntasin lumiseen metsään.
Kuten olin arvellutkin lumi oli alkanut sulaa kovaa vauhtia ja nyt se paljasti jo altaan ruohomättäitä ja aluskasvillisuustuppoja. Ilma ei ollut enää yhtä kylmä kuin aamulla vaan enemmänkin kostea ja ilmassa leijaili leppeä tuuli, mikä havisutti puiden oksia.
En ollut saanut yhtikäs mitään kiinni. Metsä oli tuntunut oudon hiljaiselta ja pysähtyneeltä. Sitten olikin käynyt ilmi, että aivan pesäpaikkamme lähellä parveili kaksijalkoja kirkkaanväristen hirviöittensä kanssa tuhoamassa metsää. Niinpä vaelsimme nälkäisinä.
“Tuo kivi näyttää ehkä vähän tutulta”, tokaisin ääneen ajatellen. Tällaista matkantekomme oli. Arvailua siitä, että olimmeko löytäneet metsän ja meille tutut alueet. Tähän mennessä olimme aina olleet väärässä ja silmiemme eteen oli auennut aina vieraat näkymät.
“Niinhän ne aina tuntuvat näyttävän”, Fetus totesi kyllästyneen oloisena. Kohautin lapojani.
Ja niin me jatkoimme matkaa, joka oli jatkunut jo ikuisuuden ja saattaisi kestää loppuelämämme.
//401 sanaa
