Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Minun ja Fetuksen keskusteluhetki oli keskeytynyt ja en ollut vielä saanut kiinni naaraan tunnetilasta. Voisin melkein vannoa, että olin nähnyt hänen itkevän. Naaras ei kuitenkaan tuntunut haluavan enää jutella, vaan pakeni. Hetken päästä löysin itseni hänen ja Dakotan seurasta joen rannasta. Tuntui jotenkin helpommalta jättää Fetus jonkun toisen seuraan, kuin aivan yksin, sillä tunsin jonkinlaista vastuuta nuoresta erakosta, sillä minä olin tämän luoksemme kutsunut. Olin aivan uuvuksissa. Yövartion tuoma nukkumattomuus alkoi kerätä verojaan. Olihan toki aurinko jo matalalla luoden oranssin punertavia säteitä metsän ylle.
”Taidan jättää teidät kahden. Minun on pakko mennä lepäämään”, naukaisin hiljaa, mutta siten, että kaksikko varmasti kuulisi. Ehkä naaraiden keskeinen tuokio saattaisi parantaa Fetuksen mielialaa. En kuitenkaan elätellyt toiveita ikuisesti kestävästä täydellisestä ystävyyssuhteesta Dakotan ja Fetuksen välillä. Dakota vilkaisi minua, mutten kerrassaan vain jaksanut enää kiinnittää huomiota pieniin eleisiin, joista ymmärtäisin Dakotan tunnetilaa sen suhteen, että jätin Fetuksen hänen luokseen. Kai hän nyt yhdestä oppilasikäisestä kissasta selviäisi. Aloin käydä vähän kärttyiseksi unen puutteeni takia, jonka takia suuntasin mahdollisimman nopeasti kohti pesäämme nopeiden hyvästien kera. Ravasin vähän kuin sumussa läpi alueen ja huokaisin helpottuneena, kun näin edessäni kohoavan kivikasan. Kiirehdin pesän suulle ja olin kompastua maasta törröttävään kiveen. Samassa mieleeni leijui ajatus. Oliko täällä tosiaan turvallista pennulle? Pitäisikö meidän yrittää pehmentää terävien kivien kulmia, ettei pentu satuttaisi itseään. Työnsin ajatukset kuitenkin syrjään, sillä voisin miettiä niitä aamulla, ja lysähdin pedilleni, joka oli osittain sen vanhan kankaanrepaleen päällä, jota olimme raahanneet Merkuriuksen kanssa mukanamme ensimmäisestä yhteisestä pesästämme lähtien. Muistin kaksijalkojen pesän kyljessä olevan ahtaan kolon, jonne me olimme tunkeneet aina nukkumaan. Oli se ollut ahdasta, mutta oli siellä myös lämmin. Huvituin hieman, kun mietin, ettei koko tämä nykyinen kissakatraamme millään mahtuisi siihen koloon. Tekihän se jo tiukkaa meille kahdellekin ja olimme vielä oppilasikäisiä. Ehkä sitä asuttaisivat nyt jotkut toiset siellä suunnalla asustelevat kissat ja tuntisivat olonsa onnekkaiksi sen löytäessään. Ehkäpä niin. Pesistä puheen ollen, en ollut yhtään varma siitä, että meitä luonamme yöpyvä pinnaani kiristävä naaras aikoisi asua tulevaisuudessa. Minun varmaan pitäisi auttaa häntä etsimään jokin mukava pesä. Ravistin päätäni. Miksi minun pitäisi auttaa häntä? Ei, piti minun. Vaikka kissa olisi kuinka minua vastaan, en voisi jättää häntä heitteille. Ajatuksiini leijaili kuva Fetuksesta ja siitä, kuinka hän uuden pesän löydettyään lähtisi lopullisesti. Enkä enää koskaan kuulisi hänen ivallisia kommenttejaan. Olisin siitä niin riemuissani, mutta samaan aikaan hänessä oli jotain, mitä jäisin kaipaamaan. Sen ajatus mielessäni, nukahdin.
//Kuka vaan? 😀 Oli vaan pakko laittaa Coro joskus nukkuun, ettei se vaa valvo kaiket päivät ja yöt XD
388 sanaa
