Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Istuskelin palaneen kaksijalanpesän seinästä aukeavalla ikkunalla. Mielestäni se oli oiva vartiopaikka, sillä siitä oli oiva näkymä sekä pesän ulkopuolelle, että sisälle, missä muut kissat nukkuivat. Kevyt yötuuli pörrötti turkkiani lämpimästi. Minua ei väsyttänyt yhtään. Korvissani kuului vain yönhiljaisuus ja alemmalla tasolla tuhisevat kissat. Melkein kuu sitten joukkoomme oli muuttanut jälleen uusi kissa. Vieroksuin edelleen tätä uutta kissaa ja tunsin oloni hieman stressaantuneeksi. Viime kuina maailma oli muuttunut niin kovasti siitä, kun minä ja Merkurius olimme olleet vain kaksin. Itseasiassa olimme alkaneet toimia miltei jopa kuin pieni klaani. Jokaisella oli omat tehtävänsä riippuen päivästä ja kaikista pidettiin huolta. Ei siinä mitään, kyllä minä halusin kaikkien olevan turvassa, mutta minusta tuntui vähän siltä kuin minulta olisi riistetty vapauteni. Sieluni oli villi ja tarvitsi vapautta selviytyäkseen. Kaikki nämä velvollisuudet jotenkin tuntuivat kahlehtivan minut. Katselin valoisaa yötä. Pian olisi aika herättää seuraava kissa vartioimaan ja mennä nukkumaan itse. Päivien kierto alkoi tylsistyttää minua, aina ne samat kaavat. Entä jos en menisikään nukkumaan, vaan antaisin itselleni pienen seikkailun? Voisin juosta minne tahtoisin ja kuluttaa kaiken energian, joka oli patoutunut sisälleni. Ehkä saisin nukuttua sen jälkeen? Tunsin innostuksen valtaavan minut hiljalleen. Vilkaisin taivaalle, nyt pitäisi käydä herättämässä Dakota vartioon. Loikin hiirenhiljaa ikkunalta alas ja kipitin Dakotan luokse. Kumarruin tämän korvan juurelle ja kuiskasin:
“Herätys unikeko.” Sain lörpötellä hetken vielä Dakotan korvaan, ennen kuin harmaanruskea naaras havahtui hereille. Pian vahdinvaihto oli tapahtunut ja olin vapaa tekemään mitä halusin. Pujahdin ulos pesästämme ja juoksin pihan halki aidalle. Aidan päälle hyppäsin ketterästi ja sen kummempaa ihmettelemättä sen toiselle puolelle. Sen jälkeen lähdin ja juoksin sen, mitä tassuni kantoivat. Kun tassuni eivät enää jaksaneet juosta pysähdyin vetämään henkeä ruohomättäälle. Kellahdin makaamaan selälleni ja katselin taivasta. Tähdet näkyivät himmeinä valoisassa viherlehden yössä. Vedin ruohon raikasta tuoksua kuonooni ja olin pakahtua onnesta. En tiennyt ollenkaan missä olin, mutta olin kiinnittänyt huomiota maamerkkeihin juostessani. Niitä seuraamalla pääsisin kotiin. Nousin ylös ja lähdin kävelemään raukeasti tummanruskeaa kaksijalkojen aitaa seuraten. Se ei repsottanut lainakaan niin kuin meidän aitamme, joten se mahtoi olla uusi. Sen materiaalikin haisi oudolta. Sen kitkerä haju sai minut nyrpistämään nenääni. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. Yhtäkkiä takaani kuului sähinää ja se sai turkkini pörhistymään. Käännyin nopeasti ja näin yössä kiiluvat silmät, en muuta.
“Häivy! Tämä on minun reviiriäni”, kuului varjoista sihisevä naaras ääni.
“Anteeksi!” naukaisin ja lähdin peruuttamaan. En käyttäisi saamiani taistelutaitojani ilman, että minun olisi pakko. Ja varsinkin, kun emme olleet lähelläkään Kuolonklaanin aluetta, minun ei tarvitsisi häätää tätä kissaa. Tämä oli hänen alueensa ja ymmärsin miksi hän hääsi minua. Olin uhka hänelle yhtä lailla, kuin ne kissat meille, jotka uhkasivat Kuolonklaanin etelärajaa. Käännyin ja juoksin pois. Kuulin kissan voitonriemuisen mourunnan. En halunnut vuodattaa verta turhaan. Hölkkäsin lopun matkaa kotiin ja kun saavuin aidallemme, työnnyin lautojenvärisestä raosta pihallemme. En kuitenkaan saanut yhtä tervetullutta toivotusta kuin olisi odottanut. Tunsin Dakotan terävät kynnet niskassani, kun hän painoi minua maahan ylivoimaisena yllätysmomenttinsa ansiosta. Hän sähähti jotain minulle, ennen kuin tunnisti minut.
“En toivoisi olevani kukaan, joka uhkaisi meitä sinun vahtivuorollasi”, naureskelin hyväntuulisesti, “Pakko sanoa, en kuullut sinua yhtään.” Dakotan silmät tuikkivat valkenevassa aamussa, kun hän nousi päältäni pahoitellen.
//Daksu?
506 sanaa
