Corona
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Minusta tuntuu, että meidän pitää mennä Kuolon…klaanin leiriin. En saa… Happea”, olivat Merkuriuksen viimeiset sanat, ennen kuin hänen hapuilevat askeleensa pettivät ja hän lysähti maahan. Hänen vielä hapuillessa ilmaa yritin saada kollia rauhoiteltua. En tiedä miksi pystyin hyppäämään toimintaan nii nopeasti kuin tein, mutta onneksi kykenin siihen, sillä Merkuriuksen kohtalo saattaisi olla aivan pienistäkin sekunneista kiinni. Nappasin pökertyneestä veljestäni kiinni ja sain kuin sainkin häntä raahattua eteenpäin. Merkurius oli leikkinyt ympärillämme pörräävällä ötökällä, kun ei tiennyt sen olevan pistävää sorttia. Ymmärsin oitis miksi veljeni halusi meidän suuntaavaan Kuolonklaanin luokse, sieltä löytäisimme klaanin parantajan. Yritin pitää toivoa yllä, vaikkakin veljeni raahaaminen oli hankalaa. Välillä niskani ei vain jaksanut enään ja minun oli pakko antaa sen levätä, että jaksaisin jatkaa matkaa uudestaan. Yritin pysyä paikallani niin vähän aikaan kuin voin. Kaukana edessäni jo häämötti Kuolonklaanin raja ja epätoivo alkoi hiipua mieleeni. *Entä jos en jaksaisikaan? Entä jos veljeni kuolisi minun takiani? * Raahasin Merkuriusta eteenpäin itku kurkussa ja taistelin lihasteni väsymistä vastaan. Sydämeni heitti voltin, kun näin Kuolonklaanilaispartion loittonevan hahmon.
“Auttakaa! Apua! Taivastassu? Kuka tahansa!” mourusin minkä suustani sain. Kissat eivät kuulleet, olimme liian kaukana. Nappasin Merkuriuksen uudestaan hampaisiini ja lähdin kömpelösti hölkkäämään eteenpäin. Yksi Kuolonklaanilaisista harhautui partiostaan – oli kai kuullut saaliseläimen – ja se oli koko hetken pelastava tekijä. Valkea kissa mustilla kilpikonna laikuilla tuijotti tahattomasti suoraan meihin, joka sai hänet huomaamaan kannattelemani Merkuriuksen. Näin kuinka hän viittoi muuta partiota katsomaan ja lähti juoksemaan tuulen lailla luoksemme muut kissat perässään. Irrotin Merkuriuksen niskanahasta ja lyyhistyin istualleni miltei shokkitilan valtaamana ja aloin itkeä. Mielessäni kaikui raikuva kiitos kaikille esi-isillemme. Matka Kuolonklaanin partion kanssa juoksi ohitseni kuin kissa paksussa sumussa. Kuulin kaiken hyvin kaukaa, en nähnyt kunnolla eteeni. Ahdistus tuntui puristavan minua lyttyyn kuin kaksi kummaltakin puolelta puristavaa kiveä. Mieleni oli tavallaan joutunut oikosulkuun. Kiittelin koko matkan vain kissoja siitä, että olivat saapuneet paikalle. En edes tiennyt ketä kissoja partiossa oli, mutta sen tiesin, että joku oli laskenut häntänsä selkäni päälle lohduttavasti. Seuraavan kerran aloin taas havainnoimaan ympäristöäni kivisessä kasvientuoksuisessa kolossa. Annoin itselleni hetken aikaa miettiä ja ymmärsin, että olimme päässeet perille. Olin kyljelläni pehmeällä sammalpedillä, vaikkei minulla ollut mitään muistikuvaa siihen asettumisesta. Sen kuitenkin muistin miksi täällä olimme ja aloin siksi etsimään Merkuriusta katseellani. Olimme veljeni kanssa melkein kuin yksi kissa, erottamattomat. En halunnut meidän teidemme eroavan lopullisesti. Ensimmäiseksi näin pikimustan naaraskissan selän, joka oli kyyristynyt tutun valkotummanharmaan hahmon ympärille. Hänen vierellään oli erilaisia kasveja ja kuulin hänen puhuvan rauhallisesti veljelleni. Pyyhälsin nopeasti naaraan ja veljeni luokse ja näin Merkuriuksen suusta pilkottavan turvonneen kielen. En uskaltanut kohdata parantajakissan olemusta, sillä pelkäsin hänen olevan toivoton. Istahdin Merkuriuksen pedin viereen ja painoin katseeni alas tassuihini. Tekisin mitä vaan, että hän selviäisi. Saalistaisin vaikka kuolonklaanille koko loppuelämäni jos se sitä vaatisi.
//Merkurius?
446 sanaa
