Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Istuskelin kosteassa lehtisateen aamussa, uuden kivikasan mallisen pesämme lähettyvillä ja odotin vahtivuoron vaihtumista. Aamu oli ollut aktiivinen, sillä olin päästänyt jo kaksi kissaa aamukävelylle. Taivaslaulun epämiellyttävä olo huoletti minua, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kuin joku tuttuni odotti pentuja. Huolestuneisuuttani helpotti kuitenkin se, että Merkurius oli hetki sitten lähtenyt naaraan perään katsomaan, minne hän oli mennyt. Pian kuulin uniset askeleet takaani ja kääntyessäni, näin Dakotan suuren ja tokkuraisen hahmon. Hänen silmissään kuitenkin loisti into uuteen päivään.
”Huomenta unikeko”, vitsailin leikkisästi. Dakota virnisti minulle hyväntuulisesti tervehtiessään minua takaisin:
”Huomenta. Tulin päästämään sinut vahtivuorostasi.” Nyökkäsin kohteliaasti ja räpäytin kullankeltaisia silmiäni kiitollisena.
”Taivaslaulu ja Merkurius sitten lähtivät hetki sitten ulos, jos heitä ei kuulu voisitko käydä tarkistamassa tilanteen minun mielikseni?” kysyin vielä naaraalta, silmissäni huolen kajo. Olin salaa erittäin huolestunut Merkuriuksesta ja tämän kumppanista. Olin usein huolestuneella tuulella jos en ollut Merkuriuksen lähettyvillä, sillä veljeni oli minulle kaikki kaikessa.
”Teen sen”, Dakota vastasi ja hän tuntui aistivan jännittyneisyyteni. Naaras veti kasvoillensa luotettavan ilmeen ja nyökkäsi vielä terävästi. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni, sillä tiesin, että Dakota olisi täällä pitämässä naruja tassuissaan. Kyllä hän osasi. Minä luotin häneen.
”Näkemiin. Ja kiitos vielä”, huikkasin ennen kuin lähdin tassuttelemaan poispäin pesästämme. En lähtenyt joen reunaa pitkin, vaikka kaksikon hajuvana minua houkuttelikin. Päätin antaa rakastavaisille omaa aikaa ja sivuuttaa pelot kaikesta pahasta mitä voisi tapahtua.
Olin haahuillut sinne sun tänne jo hetken aikaa ja olin päätynyt jonnekin, missä en ollut vielä ehtinyt käydä. Olin innoissani, sillä uusien paikkojen tutkiminen oli intohimoni. Tutkin vanhaa kaninkoloa kiinnostuneesti, kun kuulin takaani äänen, joka sai sappeni kiehumaan.
”Kappas, näemme taas. Ennen kuin häädät minut, haluan apua, pentu olisi pulassa”, erakkonaaraan viileä ääni kantautui takaani.
”Tai no miksi häätäisit, olemme kaukana pikku kodistasi, eikö niin?” Käännyin ympäri ja näin tutut kasvot, joita kehysti suuret leppakomaiset korvat. Kohtasin naaraan suurien ja vihreiden silmien katseen itsevarmasti ja kohotin kulmiani. Kietaisin häntäni etutassujeni editse. Fetuksen solakka hahmo oli kuivuneen veren peitossa, oliko hän joutunut kahakkaan?
”Etkö ole vähän nuori emoksi? Mistä tiedän, ettet yritä saada minua vain ansaan?” nau’uin pehmeästi ja siristin silmiäni. Minua ärsytti naaraan sarkastinen olemus. Hän vaikutti siltä, että hän saisi elämänsä ilon muiden ärsyttämisestä.
”Et mistään, mutta mieti sitä vaihtoehtoa, että puhunkin totta ja pentu josta puhun on yksinään petojen armoilla. Ja pentu ei ole minun”, naaras selitti kasvoillaan voitonriemuinen ilme, kun ymmärsi omaavansa ylivoiman. Hän tiesi, etten voisi mahdollisesti jättää pentua pulaan. Se oli… turhauttavaa.
”Autan sinua”, naukaisin koleasti ja nousin ylös nuolaisten muutaman kerran rintaani, kuin se auttaisi minut pääsemään turhautuneisuudestani siihen, että muiden elämää sabotoiva naaras oli saanut minut puolelleen hassulla pikku lauseella. Naaraan kasvoilla komeili virne ja hänen kulmansa olivat kohonneet tyytyväisinä ylös.
”Etkös olekin turhan kaukana kotoasi, Aavevarjo?” Fetus painotti omakeksimää nimeäni äänessä ivallinen sävy. Olin antanut naaraan ymmärtää, että olin osa Kuolonklaania ja nyt roolini saattaisi tulla päätökseen.
”Muutin pois, se siitä. Missä näit sen pennun viimeksi? En minulla koko päivää ole aikaa auttaa sinua”, selitin tyynesti kuin lammen pinta tuulettomalla säällä. Fetus tuntui huomaavan, etten halunnut puhua siitä, mitä tein täällä, mutta hänet tuntien, hän ei jättäisi sitä hiljaisuudeksi vaan käyttäisi paljastamiani heikkoja kohtia hyväkseen. Yleensä niin kohtelias minäni, oli muuttunut tylyksi tämän erakkonaaraan tassuissa. Jollain tavalla ärtymykseni koko kissaa kohtaan sai sen aikaan, mutta jokin pieni ääni takaraivossani sanoi, että minun pitäisi auttaa häntä. Ei pelkästään pennun vuoksi, vain myös hänen takiaan.
//Fetu? 😀
550 sanaa
