Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Kun käperryin sille sammalpedille, jossa olin viimeksi nukkunut vuodenaikoja sitten oloni oli sekava ja pääni miljoonista tunteista pyörällä. En kyennyt vielä käsittämään sitä, että matkani oli päättynyt; tämä ei ollut unta, enkä enää matkaisi päivästä toiseen maiden ja mantujen halki. Tämä tuntui vieraalta. Se kuva lämpimästä ja kodilta tuntuvasta pesästä ja minulle tärkeistä kissoista ei ollut enää kuvannut minulle sanaa koti. Kaikesta ikävästä fyysistä kotiani kohtaan huolimatta, vain yksi kissa saattoi tuoda minulle oikeasti kodin missä tahansa olinkin ja se oli Merkurius.
Vatsanpohjassani oli kaiken lisäksi ikävä tunne aikaisemman kohtaamisen takia. Ruskatassu oli katsonut minua kuin vierasta. Hän oli unohtanut minut. Kun se ja kaikki muut lukuisat ajatukset piinasivat mieltäni, en saanut kunnolla unta ja silloin kuin sain, unissani vuorottelivat maassa verta vuotava Fetus, Ruskatassu ja hänen tyhjä ja tuntematon katseensa sekä Merkurius, joka tuntui aina menevän kauemmas kun astuin askeleen häntä kohti.
Kun viimein aurinko alkoi kurkotella taivaalle, päätin nousta ylös. Timi ja Dakota juttelivat keskenään ja oletin heidän olevan vahtivuoron vaihdossa. Askeleeni narskuivat hangessa, kun tassutin kaksikon luokse.
“Huomenta”; tervehdin. Dakota tervehti minua suhteellisen pirteästi kellonaikaan nähden, mutta Timin silmät näyttivät pysyvän vain juuri ja juuri auki.
“Miltä tuntuu olla viimein kotona?” Dakota kysyi. Kasvoilleni nousi hento hymy ja kohautin lapojani:
“En ole oikein vielä sisäistänyt olevani oikeasti täällä.” Sain nyökyttelyä vastaukseksi.
“Missä muuten Fetus on?” suuri naaras kysyi rempseästi tietämättä osuvansa herkkään paikkaan. Hän kuitenkin huomasi minun vakavoitumiseni ja hän soi minulle huolestuneen katseen.
“Hän ei enää ole.. tai niin ei enää”, takeltelin vaivoin. En ollut vielä valmis puhumaan tästä. Keskustelukumppanini tuntuivat ymmärtävän.
“Minun täytyy mennä oikeasti nyt nukkumaan. Voitko kertoa minulle myöhemmin seikkailustasi?” Timi sanoi vaihtaen aihetta välttääkseen ilmapiirin muuttumista kiusalliseksi. Nyökkäsin ja se sai mustavalkoisen kollikissan lähtemään kohti pesää, josta minä olin vain hetki sitten tullut.
Hetken minun ja Dakotan välillä vallitsi hiljaisuus. Ympäriltämme kuului satunnaisia tömähdyksiä, kun lunta putoili puiden oksilta ja lintujen siivet kahisivat niiden lentäessä ylitsemme. Aamu oli kauniin talvinen ja taivas näytti lähes vaaleanpunaiselta.
“Minä ajattelin lähteä Eloklaaniin. Minun on päästävä Merkuriuksen luokse”, töksäytin.
“Ymmärrän kyllä”, Dakota sanoi, vaikka näyttikin vähän loukkaantuneelta siitä, että olin jättämässä heidät uudestaan niin pian, “milloin?”
Kohautin lapojani:
“Niin pian kuin mahdollista. Jos vain teille sopii, niin lepäisin täällä ensin muutaman päivän. Autan tietenkin saalistuksessa ja sun muussa ja-.” Dakota keskeytti minut ennen kuin sain paapatettua koko listani.
“Tiedän kyllä Corona. Tietenkin saat. Olen enemmän kuin iloinen, jos jäät meidän luoksemme edes muutamaksi päiväksi. Ja Kaarlo tarvitsee seuraa, hän kertoo samat jutut miljoonaan kertaa niin olisi vain hyvä jos olisi vähän uutta verta kuuntelemaan niitä”, naaras sanoi hiljaa. Naurahdin kevyesti ja pudistin päätäni. Oli niin mukava viimeinkin puhua ystävieni kanssa. Käänsin päätäni lähes säikysti, kun kuulin puhetta takaani. Matkailu oli opettanut minut valppaaksi; koskaan ei voinut tietää milloin olisi vaarassa. Huomasin pian kuitenkin puhujat Ruskatassuksi ja hänen toverikseen Sulkavirraksi. Sen enempää ajattelematta lähdin heitä vastaan.
“Huomenta. Nukuitteko hyvin?”
//Sulka? 😀
472 sanaa
