Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
”No, onko teillä ideoita mitä tehdään seuraavaksi?”, Dakota naukui kääntyen minun ja Merkuriuksen puoleen. Harmaanruskea naaras oli päättänyt jäädä luoksemme ja se teki minut iloiseksi. En vieläkään luottanut naaraaseen täysin, mutta pystyin jo myöntämään, että pidin hänestä. Hän oli kelpo lisä joukkoomme ja kuten olin äsken todennutkin, pärjäisimme paremmin yhdessä.
“Luultavasti meidän on etsittävä uusi pesäpaikka. Vanha oli jo käymässä minulle ja Merkuriukselle pieneksi, joten sinut on mahdoton mahduttaa meidän lisäksemme sinne”, naukaisin ja vilkaisin naaraan haaleanvihreitä silmiä. Dakota nyökkäsi.
“Olemme asuneet tähän asti kaksijalkalassa, sopiihan se sinulle, että uusi pesämmekin olisi siellä päin? En oikein pidä muutoksista elämässä”, naukaisin hiljaisesti kuten tavallista. Suuren naaraan silmissä syttyi kiinnostunut valo.
“Olen asunut koko elämäni luonnonhelmassa, joten totta puhuen olisi mielenkiintoista vaihteeksi asua kaksijalkalassa”, naaras naukui. Nyökkäsin.
“Meidän varmaan pitäisi käydä hakemassa vanha pehmusteemme, sillä kaksijalat heittävät harvoin lämmikkeitä pois”, Merkurius totesi. Räpsäytin veljelleni silmiä lämpimästi kiittäen muistutuksesta. Se pitäisi meidät lämpimänä kylminä aikoina.
Olimme löytäneet meillä kolmelle sopivan mukavan pesäpaikan. Se oli mustaksi hiiltyneen vanhan kaksijalkojenpesän raunion puutarhassa. Veikkasin sen olleen ennen koiran asuinpaikka vahvasta lemusta päätellen, mutta saisimme tottua siihen. Pesässä oli sentään katto pään päällä ja tilaa kaikille kolmelle. Tänne asti raahaamamme pehmike oli juuri kuin luotu uuteen pesäämme. Kaiken lisäksi vihollisten oli vaikea löytää pesäämme, sillä sen sisälle päästäkseen oli käveltävä seinän läpi jos niin voisi sanoa. Sisäänkäynnin edessä oli jonkinlainen läppä, joka työntyi eteenpäin sitä päin kävellessä. Yhdessä seinässä oli myös paljon pienempi kolo, josta pääsisimme pakenemaan tarvittaessa. Jäihän minua surettamaan hieman vanhan pesämme jättäminen, sillä olimme eläneet siellä suuren osan elämästämme sen jälkeen kun olimme menettäneet vanhempamme. Minua harmitti kuitenkin paljon vähemmän, kun ajattelin vaihtaneemme pesämme Dakotaan. Vaikken pitänytkään muutoksista, tämä muutos olisi meille hyväksi. Uutta kotipaikkaa etsiessämme oli ilta alkanut jo hämärtää, joten olimme päättäneet mennä nukkumaan.
“Hyviä unia kummallekin”, naukaisin ja käperryin kerällä olevien kissojen joukkoon.
Silmäni avautuivat hitaasti ja tuijottelin edessäni avautumaa näkymää. En aluksi keksinyt missä olin, kunnes muistin päivän tapahtumat. Näin seinällä olevasta kolosta, kuinka kuu loi hopeista valoaan maahan. Tiesin siitä, että oli vielä yö. Kuulin kuitenkin korvissani saaliseläinten rapinaa. Rehevöitynyt raunio oli kelpo paikka saaliseläimille, joten ruokapuolikin olisi hoidossa tällä alueella. Emme kuitenkaan saisi saalistaa liikaa, jottei koko saaliskantamme katoaisi. Sellainen oli vaikea löytää kaksijalkalan lähettyviltä. Dakota ja Merkurius tuhisivat syvässä unessa. Päätin mennä ulos jaloittelemaan. Työnnyin läpän läpi pihalle ja annoin raikkaan yöilman virrata keuhkoihini. En saanut nukuttua, sillä ajatukset juoksivat kilpaa mielessäni, eivätkä antaneet minulle hiljaisuutta nukkua. Suurimmaksi osin mietin Kuolonklaania. Halusin saada vastauksia vielä lukuisiin kysymyksiin niiden lisäksi, mitä olin jo kysynyt Taivastassulta. Päähäni pulpahti rohkea ajatus, joka sai minut samaan aikaan epäröimään, että innostumaan. Osasin reitin Kuolonklaanin reviirin luo. Eihän pieni tutkimusretki mitään haittaisi kunhan olisin aamuksi takaisin. Kuitenkin minua huoletti jättää Merkurius ja Dakota tänne keskenään piilevän vaaran takia, sillä emme tunteneet vielä täysin uutta kotiamme. Antauduin seikkailunhaluiselle sydämelleni ja lähdin varovasti tassuttamaan ulos palaneen raunion pihamaalta. *Ei pieni retki satuttaisi ketään, eihän?* Kun olin saapunut siihen kaksijalkalan alueeseen, missä kaksijalat vielä elivät lähdin juoksemaan. En haluaisi törmätä vihaisiin tai takertuvaisiin kaksijalkoihin. Öisin kulkevat kaksijalat käyttäytyivät usein oudommin kuin päivällä kulkevat. Juoksin sen mitä tassuistani pääsin. Pyyhälsin läpi eilen kulkemamme reitin ja pian edessäni alkoi avautua öinen metsä. Kuonooni leijui havupuiden kirpeä haju ja lähenevät voimakkaat rajamerkit. Ne olivat vahvistuneet sitten viime käynnin. Oliko kenties klaanikissoilla jokin järjestelmä rajojensa merkkaukseen? Seisoessani aivan rajan lähellä jäin vielä miettimään hetkeksi. Minusta tuntui siltä, kuin olisin rikkomassa sääntöjä astuessani tämän näkymättömän viivan yli. Vedin henkeä syvään. Sen se kuitenkin vaatisi, että saisin tyydytettyä tiedonnälkäni. Astuin uhkarohkeasti yli ja lähdin kipittämään eteenpäin pitäen matalaa profiilia. En halunnut törmätä siihen pistäväsilmäiseen kolliin tai siksi Surmakynneksi kutsuttuun kissaan. He vaikuttivat pelottavilta. Kun olin vaeltanut hetken saavuin suurelle lammelle. En ollut koskaan nähnyt niin suurta vesialuetta ja se sai minut häkeltymään. Olimme juoneet veljeni kanssa suurimmaksi osin nuolemalla lunta ja viherlehden ansiosta sateen synnyttämistä vesilammikoista. Tämä oli aivan uusi kokemus ja juoksin rantaan. Katsoin veden pintaa ja näin heijastukseni. Kullankeltaiset silmäni tuijottivat minua takaisin vedestä. Se hetki oli jotenkin maaginen. Maistoin lammen vettä ja se oli – tai ehkä vain kuvittelin – parasta vettä, jota olin koskaan maistanut. Ehkä se johtui vain siitä, että olin tekemässä jotain kiellettyä. Olin uponnut syvälle mietteisiini, mutta se ei ollut ainut asia mikä upposi. Etutassuni luiskahti veteen ja vedin sen nopeasti sähähtäen pois. Ennen kuin ehdin nuolla tassuni kuivaksi kuulin, kuinka vesi kantoi ääntäni. Maukaisin hiljaa uudestaan ja nautin uudestaan elämyksestä kun kuulin ääneni hiljalleen loittonevan veden pinnalla tanssien. Korvani olivat metsän hiljaisuudessa terästettyinä kuulemaan pieninkin ääni ja kun takaani kuului tuttu kissan ääni, säikähdin sydämeni pohjasta. *Mitä Merkurius teki täällä?*
//Merkurius?
754 sanaa
