Cosmos
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Koskaan ennen Cosmoksen askel ei ollut tuntunut yhtä raskaalta kuin silloin, kun hän raahusti partion piirittämänä takaisin Yhteisön pesäpaikan suuntaan. Takaa kuului laahaava ääni, joka lähti siitä, kun Mesiläinen ja Leopardi raahasivat mukanaan Roskan elotonta ruumista. Musta naaras oli jäänyt kiinni ja saanut maksaa siitä hengellään.
Cosmoksen sisällä kuplivat ristiriitaiset tuntemukset. Hän oli vihainen Roskalle, koska tämä oli hylännyt hänet sillä tavalla ja jatkanut juoksemista, vaikka hän oli pyytänyt tätä odottamaan. Hän oli järkyttynyt ja surullinen, koska hän oli juuri menettänyt ainoan ystävänsä – jolle oli edelleen vihainen edellä mainitusta petoksesta. Hän samaan aikaan vihasi ja suri Roskaa, ja se ajoi hänen sisäisen maailmansa sellaiseen sotaan, että se tuntui hänen vatsanpohjassaan repivänä kipuna.
Yhteisön pesä kohosi synkkänä tummaa taivasta vasten. Partio kulki romujen valtaamaa kujaa pitkin rikkinäiselle ikkunalle ja livahti sisälle hämärään rakennukseen, jonne kajasti kadulla palavista kaksijalkalan tähdistä heikkoa valoa laudoitettujen ikkunoiden raoista. Jotenkin partio onnistui raahaamaan myös Roskan ruumiin mukanaan esteradan yli.
Ympäri alakertaa välkehtivät uteliaat silmäparit, kun kissat havahtuivat siihen, että jotain oli tekeillä. Silver meni edeltä yläkertaan ja palasi hetken kuluttua takaisin. Kollin katse kohdistui Cosmokseen, joka tuijotti takaisin uupuneena.
”Päivänsäde haluaa tavata sinut.”
No niin, sieltähän se tuli. Emon pakeille mars. Hän saisi varmasti kuulla sellaisen saarnan, että korvia punoittaisi jälkeenpäin vielä pitkän aikaa. Mutta ei häntä kiinnostanut. Hän oli vain kamalan pettynyt ja tympääntynyt heidän epäonnistuneeseen suunnitelmaansa. He olivat kehitelleet sitä niin pitkään, että nyt se kaikki tuntui ajanhaaskaukselta.
”Ihan miten vain”, hän tuhahti lopulta ja lähti astelemaan kohti rappusia. Hänen jalkansa tärisivät uupumuksesta, mutta hän kapusi urheasti yläkertaan kohtaamaan emonsa.
Päivänsäde istui häneen selin, kun hän pääsi ylös asti. Naaraan häntä nytkyi pahaenteisesti puolelta toiselle, mutta Cosmos jätti sen huomioimatta. Hän halusi vain hoitaa välttämättömän saarnaamisosuuden pois alta, jotta pääsisi nukkumaan.
”No niin, tässä minä olen nyt”, hän pyöritteli silmiään ja istahti alas.
Silloin Päivänsäde käännähti häntä kohti niin äkillisesti, että hän oli horjahtaa kumoon. Naaraan tummansinisissä silmissä leiskuivat liekit, ja Cosmoksen turkin alle hiipi paha aavistus. Hän oli tottunut näkemään naaraan pahalla tuulella, mutta tämä oli erilaista. Ei Päivänsäde koskaan ollut ollut näin hurjistunut.
”Jos olet fiksu, tukit kuonosi ennen kuin minä teen sen”, johtajan kurkusta kohosi uhkaava murina. Cosmos näki hänen koukistelevan kynsiään sen oloisena, kuin olisi pidätellyt itseään iskemästä niitä hänen kuonoonsa.
Cosmosta alkoi jurppia toden teolla. ”Minä en-” Hänen lauseensa katkesi kesken, kun Päivänsäde läimäisi häntä lujaa pään sivuun tassullaan. Cosmos ulahti ja katsahti emoonsa hämmästyneenä.
”Olet aivan uskomaton. Kertakaikkisen mahdoton. Mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei Kharonin kopiosta voi tulla muuta kuin ongelma”, Päivänsäde pudisteli päätään kolkosti nauraen. ”Minä yritin sietää sinun päättömiä tempauksiasi ja ylimielisyyttäsi, mutta tämä… tämä on kaiken huippu. En uskonut, että olisit todella niin tyhmä, että kehtaisit kavaltaa oman perheesi ja yrittäisit karata.”
”Tämä ei ole minun perheeni!” Cosmos älähti huolimatta hulluna hakkaavasta sydämestään. ”Minun perheeni jäi metsään kauan sitten, ja minä aion löytää heidät!”
Se oli virhe.
Samassa kolli tunsi kynsien porautuvan lapaansa ja raastavan hänen turkistaan irti tuppoja, uppoutuen sen altava paljastuvaan ihoon. Päivänsäde oli kuin itse raivon ruumiillistuma, eikä Cosmos voinut tehdä mitään puolustaakseen itseään. Naaras jakeli hänelle iskuja siihen tahtiin, että hän jo hetken ajan pelkäsi henkensä edestä. Ei kai Päivänsäde oikeasti aikonut tappaa häntä?
Cosmos ulvoi hädissään ja yritti anella armoa, mutta Päivänsäde tuskin kuuli tai kuunteli. Lopulta tämä vaikutti saaneen kaiken patoutuneen raivonsa purettua poikaansa, joka makasi yläkerran lattialla säälittävän näköisenä. Hänen turkistaan oli irronnut useita karvatuppoja ja eri puolella kehoaan hän tunsi kirvelyä kynsistä jääneistä jäljissä. Hän ei uskaltanut liikkua, sillä pelkäsi sen saavan naaraan provosoitumaan uudestaan ja käymään hänen kimppuunsa taas.
Päivänsäde oli kumartunut hänen yllensä häntäänsä vihaisesti heilutellen ja murisi hänen korvaansa: ”Jos vielä koskaan teet mitään yhtä typerää, menetät jotain muutakin kuin vain karvaa.” Sen jälkeen hän nousi ylös tuijottaen häntä murhaavasti. ”Häivy silmistäni.”
Cosmosta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän punnersi itsensä ylös ja hoiperteli portaikkoon irvistellen kivusta. Portaiden loppupäässä hänen jalkansa lipesi hänen altaan ja hän kieri loppumatkan alas. Hän tunsi muiden katseet turkissaan, mutta ei välittänyt niistä.
*Yrttejä. Pakko saada yrttejä*, hän ajatteli tuskissaan ja lähti nilkuttamaan pesän perällä olevaa tasoa kohti, jossa parantajat – tai tällä hetkellä ainoastaan Härmä – säilyttivät yrttejään. Hän tiesi itse yhtä sun toista parantamisesta ja pystyisi kyllä hoitamaan omat haavansa.
Kuitenkin kun hän pääsi tason luokse hän huomasi, että hän oli liian kipeä voidakseen loikata niin ylös. Kun hän jäi pohtimaan, miten pääsisi yrttien luo, Päivänsäde oli saapunut alakertaan.
”Tänä iltana on sattunut valitettava tapaus, jossa kaksi toveriamme on paljastunut pettureiksi heidän yritettyään karata yön turvin luotamme”, naaraan ääni kajahti portaiden alapäästä, jossa tämä seisoi portaalla muita aavistuksen korkeammalla ja katseli kissojen yli. ”Roska – parantaja, johon luulin voivani luottaa – on kuollut seuraamuksena petoksestaan, ja hänen kanssaan pakoa yrittänyt Cosmos on tästedes Valvottu. Hän ei saa poistua pesästä seuraavaan kuuhun, eikä hän saa liikkua senkään jälkeen pesän ulkopuolella muutoin kuin partiossa valvonnan alaisena. Tämän lisäksi hän saa syödä vasta kun muut ovat ruokailleet.” Päivänsäteen katse naulitui häneen joukon yli, ja Cosmos yritti vetäytyä kasaan ollakseen mahdollisimman huomaamaton.
Aamu sarasti viimein, ja Cosmos kyyhötti yhä samassa kohdassa alakerran tason edustalla, parantajien tason alapuolella. Päivänsäde oli vielä aiemmin julistuksensa yhteydessä kuuluttanut Mesiläisestä tulevan uusi parantaja Roskan tilalle, ja naaras oli siirtynyt uudelle paikalleen tasolle.
Cosmos oli nuokkunut loppuyön läpi ja saanut hädin tuskin nukuttua säikähdykseltään. Hän näki yhä mielessään välähdyksiä Päivänsäteen hurjistuneesta katseesta ja välähtelevistä kynsistä ja hampaista. Myös Roskan tyhjät silmät palasivat välillä kummittelemaan hänen mieleensä.
Mustan naaraan ruumis oli viety ulos haudattavaksi jo jokin aika sitten. Yhteisö jatkoi tavallista arkeaan tapahtuneesta huolimatta. Se tuntui Cosmoksesta epäreilulta. Hänen elämänsä oli mullistunut yhdessä yössä, mutta se ei vaikuttanut hetkauttavan muita. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hän oli aivan yksin.
”Näytät olevan paikkaamisen tarpeessa.” Cosmoksen korvat värähtivät hänen kuullessaan jonkun naukuvan ylhäältä päin ja kallisti päätään kenoon. Härmä kurkisteli tason päältä alas häneen.
Cosmos räpäytti silmiään, ja hän tunsi kuumien kyyneleiden polttelevan niitä. ”Niin olen.” Hän hieraisi nopeasti silmiään tassullaan ja yritti olla näyttämättä siltä kuin olisi ollut aikeissa purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
//Härmä?
