Cosmos
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Herkullisen päästäisaterian jälkeen Cosmosta oli alkanut ramaista ja hän oli torkahtanut kesken piilosleikin. Hän uneksi kaikessa rauhassa kuolleiden riistaeläinten alla puihin kiipeilystä ja lätäköiden yli hyppelystä, kun hänet revittiin väkivaltaisesti takaisin valvemaailmaan.
”Löysin sinut.” Ruusunen päästi irti hänen käpälästään, josta tämä oli vetänyt hänet ulos piilostaan. Cosmos räpytteli tokkuraisena silmiään ja kömpi tassuilleen. Hänen turkkinsa sojotti joka suuntaan aivan sekaisena, mutta hän ei välittänyt ruveta siistimään sitä nyt.
”Miten sinä muka löysit minut?” hän haukotteli Ruususelle ja kurkotti takatassullaan raaputtamaan kutisevaa korvantaustaansa. Hän ei ollut varma, kauanko oli ehtinyt olla piilossa, ennen kuin naaras oli löytänyt hänet.
”Sanotaan vaikka, että minulla on keinoni”, Ruusunen heilautti häntäänsä ja lähti kapuamaan edeltä ulos onkalosta. Cosmos ravisteli itseään pontevasti ennen kuin kipitti hänen peräänsä hieman huojuvin askelin.
Ulkona oli alkanut taas sataa, ja Cosmos luimisteli korviaan tympääntyneenä. Tuoresaaliskasassa oli ollut mukavan kuivaa ja lämmintä – siis niin lämmintä kuin kuolleiden eläinten välissä saattoi olla. Hän katsahti Ruususeen, joka siristeli silmiään pisaroiden osuessa tätä naamaan.
”Minä en jaksa enää leikkiä”, kollipentu ilmoitti yhtäkkiä. Ruususen smaragdinvihreä katse käännähti häneen. ”Menen nyt takaisin unille. Leikitään joskus toiste lisää!”
Cosmos ei aikaillut lähtiessään pomppimaan lätäköiden täplittämän aukion yli takaisin pesälleen, jossa Lyra ja Fornax olivat olleet koko tämän ajan suojassa kastumiselta. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi sisarustensa tyrmistyneet ilmeet, kun hän toisi tassuissaan heidän makuualustalleen tuoretta, märkää mutaa!
Eräänä yönä, miltei pari kuuta sen jälkeen, kun Cosmos oli leikkinyt Ruususen kanssa aukiolla, ulkoa kuuluva terävä mouruna herätti nuoren kollin unestaan. Hän ei ollut ainut, jonka yöunia mekkala oli häirinnyt, sillä muutkin höristelivät korviaan ja nostivat uneliaina päitään vuoteissaan.
Ensimmäisenä jaloilleen nousi Tyrskytiikeri, jonka kireistä askeleista saattoi tulkita, että jokin oli hullusti. Jykevän kollin perään lähti tämän kumppani Jyrkänneloikka, ja lopulta kaikki muutkin kampesivat itsensä ylös ja soljuivat ulos pesästä aukiolle katsomaan, mistä oli kyse.
Cosmos haukotteli ja venytteli itsensä jalkeille. Hän seurasi muita ja tupsahti pimeälle aukiolle, jonne kaikki Yhteisön kissat olivat kerääntyneet. Ilman täytti hämmentynyt supina, ja silloin vasta Cosmos huomasi emonsa seisomassa Litteäkiven päällä. Hän pujotteli muiden ohi lähemmäksi kiveä kuullakseen paremmin, mitä kerrottavaa naaraalla oli.
”Tästä lähtien Kharon, Deimos ja Fornax ovat karkureita. He ovat ylittäneet Eloklaanin rajan, ja voidaan olettaa, että he ovat vaihtaneet puolta. Heidät on velvollisuus tappaa hetimmiten, mikäli heidät nähdään liikkumassa alueellamme”, Päivänsäteen ilmoitus oli kuin isku vasten Cosmoksen kasvoja. Hän pysähtyi töksähtäen kiven juureen ja tuijotti emoaan epäuskoisena. Oliko tämä juuri todella sanonut, että kaikilla oli velvollisuus tappaa hänen isänsä, veljensä ja setänsä?
“Mitä sinä oikein puhut?!” sanat tulivat ulos Cosmoksen suusta ennen kuin hän itse ehti edes ajatella niitä. Päivänsäteen terävä katse sivalsi häntä kohti saman tien, mutta hän oli liian kuohuksissaan välittääkseen uhkaavaksi muuttuneesta ilmapiiristä. “Ei isää ja Fornaxia saa tappaa!”
“Se ei ole sinun päätöksesi.”
“Kyllä on, kun kyse on minun isästäni ja veljestäni!” Cosmos ei voinut uskoa, että Päivänsäde oli tuosta vain valmis tapattamaan perheenjäseniään. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut myöskään odottaa tapahtuvaksi.
Päivänsäde syöksähti kiven päältä äkkiarvaamatta suoraan Cosmoksen niskaan ja painoi hänet maata vasten. Cosmoksen suusta pääsi pelokas vinkaisu ja hän yritti hädissään räpiköidä kauemmaksi hurjistuneesta naaraasta, mutta Päivänsäde oli lukinnut hänet alleen. Hän tunsi emon tulikuuman hengityksen kuonollaan, kun tämä kumartui lähemmäksi hänen kasvojaan huuli irvessä. Koskaan ennen Cosmos ei ollut pelännyt emoaan yhtä paljon kuin sillä hetkellä, ja hetken ajan hän oli varma siitä, että hänen loppunsa oli koittanut.
”Sana vieläkin, niin saat katua sitä koko lopunikäsi”, Päivänsäteen matala ärinä täytti hänen korvansa ja sai hänen sydämensä tykyttämään pelokkaasti. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja odotti kohta tuntevansa hampaat kurkussaan, mutta sen sijaan paino katosikin hänen päältään ja hän kuuli loittonevat käpälänaskelet.
”Ei hätää, Cosmos”, Leopardi tuli Cosmoksen viereen ja ryhtyi lipomaan hänen korviaan tyynnyttelevästi. Cosmoksen sydän hakkasi vieläkin ja hän saattoi vain tuijottaa kauhusta lamaantuneena kissojen taakse katoavaa emonsa hahmoa. Sillä hetkellä pelon lisäksi hänen sisällään heräsi uusi tunne. Se oli pieni vihan liekki, joka olisi vielä jokin päivä roihahtava ilmiliekkeihin.
