Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Kaarlo alkoi kakoa. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi kun kolli puklautti yllättäen jo suussa käyneen kalanpalasen ulos.
”Mitä sinä sanoit?” vanha kissa kähisi epäuskoisen kuuloisena ja pyyhki tassullaan märkiä suunpieliään.
”Ajattelin, että voisimme etsiä uuden kotipesän”, toistin äskettäin ääneen jakamani ajatuksen hitaammin.
”Pyydätkö sinä tosiaan minua jättämään kotini? Älä unta näe”, isä tuhahti. Hänen tuomitseva katseensa poltteli nahkaani. Ei ehkä ollut ollut kovin viisas veto ottaa asiaa puheeksi vielä näin varhaisessa vaiheessa.
Yritin hillitä kieleni ja etsiä sopivat sanat. ”Mutta emmehän me tännekään voi jäädä koko loppuelämäksemme”, aloitin hieman tunnustellen. ”Etkö muka haluaisi nähdä maailmaa vielä ennen kuin… no, ennen kuin aika käy vähäiseksi ja vuolaammat virrat kutsuvat luokseen.”
Isä se vain pyöritteli silmiään. En selvästikään ollut onnistunut herättämään hänen mielenkiintoaan myyntipuheellani.
”Aikani on jo muutenkin vähissä, ja sinä kehtaat viedä siitä entisestään jaarittelemalla kanssani täysin jonninjoutavista asioista”, kolli niiskaisi nenäänsä loukkaantuneena ja käänsi minulle selkänsä. Purin huulta närkästyneenä. Että hän osasikin käydä rasittavaksi kun sille päälle sattui. En voinut sietää sitä.
”Älä jaksa aina olla tuollainen vanha jäärä!” puuskahdin kiukuspäissäni. ”On ihan epäreilua, että minulta tuhlaantuu kallisarvoista aikaani sinun kaitsemiseesi, enkä voi lähteä muutamaa kymmentä ketunmittaa kauemmaksi kotopesästä ennen kuin sinä jo meinaat tukehtua pahaiseen ahveneen!”
Kaarlo kääntyi katsomaan minua ehkä jopa hieman järkyttyneen näköisenä. Hänen utuisen harmaat silmänsä olivat levinneet suuriksi ja tämä aukoi suutaan, ihan kuin hän olisi valmistautunut iskemään takaisin jotakin vähintään yhtä törkeää ja teräväsanaista.
”Mikäs sinua sitten estää lähtemästä?” kolli kähisi lopulta. En enää pystynyt tulkitsemaan oliko hän edelleen pahasti järkyttynyt äskettäisestä purkautumisestani vai ihan yleisesti äärimmäisen pettynyt tyttärensä käytökseen. ”Jos sinusta on niin kamala elää rakkaan isäsi kanssa, niin mikset sitten vain lähde pois.”
Katsoin häntä sanattomana. Heilutin häntääni puolelta toiselle epävarmana. Isä oli reagoinut sanoihin hyvin paljon eri tavalla kuin olin olettanut. Toisaalta, mitä minä edes olin olettanut? Että hän kivahtaisi minun olleen oikeassa ja ehdottaisi itse että lähtisimme matkalle jonnekin kauas ja etsisimme uuden kotipesän.
”Mutta… mutta enhän minä voi”, sopersin hiljaa. ”Sinä saatat vaikka kuolla silakkaan, tai kompastua ulkona kivillä ja livetä joen vietäväksi…”
Isä tuhahti. ”Mieluummin kuolisin särkeen tukehtumalla. Kunniakas loppu kunniakkaalle erakolle”, hän hörisi ja alkoi mouruta epävireisesti kovaan ääneen – valitettavasti se oli hänen tapansa nauraa, eikä kovin mielekästä kuunneltavaa.
”Minä kyllä pärjään, Dakota”, isä sanoi lakattuaan mouruamasta. ”Saatan kenties hakeutua vanhojen ystävien lähelle asumaan. Ne haisevat koipallot auttavat minua varmasti, jos jotakin sattuu. Erakkoveli ei jätä erakkoveljeä, se on ollut meidän mottomme jo nuorina päivinämme.” Vanhus oli selvästikin uppoutunut muistelemaan menneitä aikoja, sillä hänen katseessaan oli jälleen sitä tiettyä kaihoa, jota saattoi nähdä varttuneiden kissojen silmissä.
Naurahdin vähän. Oli kuin raskas kivi olisi juuri vierinyt pois sydämeltäni. Tieto siitä, että Kaarlo pärjäisi kyllä itsekseenkin, oli helpottava kuulla. Houkutukseni päästä matkaan kasvoi koko ajan ja hyvä jos kohtaa enää pysyisin turkissanikaan.
Seuraavana aamuna olin herännyt jo varhain kalastamaan isälle aamiaista. Sen sijaan että olisin tyytynyt tavanomaiseen tapaan nappaamaan vain yhden kalan, päätin tehdä poikkeuksen ja onkia Kaarlolle myös muutaman ylimääräisen vonkaleen pahan päivän varalle – joka saattaisi ihan hyvin olla jo tänään.
Palasin takaisin kotipesälle ja pudotin saaliini isän vuoteen vierelle. Kolli oli yhä sikeässä unessa, joten en viitsinyt herättää häntä. Halusin olla tuolle vielä jotenkin avuksi ennen lähtöäni. Sainkin oivan tuuman silmäillessäni erakon petiä.
Tassuttelin omalle vuoteelleni ja ryhdyin perkaamaan siitä höyheniä ja muita vielä käyttökelpoisia osia irti. Siirsin ne sitten isän nuhjuiselle nukkumapaikalle.
”Mitä sinä oikein puuhaat?” ärtynyt tupina havahdutti minut työni parista. Nostin katseeni punamullanväriseen isääni, jonka turkki oli kuivien lehtien ja vanhojen multapaakkujen peitossa, kuten joka aamu.
”Ajattelin tehdä vuoteestasi mukavamman”, selitin nopeasti ja annoin kollille tilaa nousta. Hän astahti pois oksista kyhätystä kehikostaan ja tarkasteli työni jälkeä. Isä murahti hyväksyvästi.
”Kiitos”, tuo rökäisi ohimennen ja siirsi sitten katseensa tuomiini kaloihin.
”Ai niin! Toin sinulle aamiaista”, ilmoitin ja tassuttelin pienen kalakekoni luokse. ”Onnistuin nappaamaan myös pari ahventa, sinun suosikkiasi!”
Erakko näytti edelleen kovin pöllämystyneeltä. ”Mistä tämä kaikki johtuu?” hän kysyi, ja vastasi siihen itse, ennen kuin ehdin edes avaamaan suutani: ”Olet lähdössä, etkös vain? Ja halusit hyvitellä sitä.”
Nyökkäsin vähän, antaen katseeni valua alas tassuihini. ”Joo”, myönsin. ”En halunnut, että kärsisit nälänhätää heti lähdettyäni.”
”Olen suorastaan otettu huolenpidostasi”, Kaarlo huokaisi, ”mutta todennäköisempää on että tukehdun tuomaasi ateriaan kuin kituisin päiväkausia ilman ruokaa ja kuihtuisin hitaasti pois.”
Isä oli oikeassa. Ei olisi ensimmäinen kerta jos kalanruoto tarttuisi kiinni tuon kurkkuun tai hän unohtaisi pureskella kunnolla.
”Mutta kupsahdan kyllä mielelläni oman tyttäreni kalastamaan kalaan kuin kärvistelen nälässä”, hän lisäsi ilkikurisen pilke utuisissa silmissään ja teki sitten jotain odottamatonta: Kaarlo kurkotti nuolaisemaan otsaani.
Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Mitä juuri tapahtui?
”Luulenpa että sinun on parasta lähteä jo, mikäli mielit löytää yöpaikan ennen pimeän tuloa”, tuo mörisi. ”Onnea matkaan, kakara, tee isästäsi ylpeä.”
”Sen teen”, lupasin ja korjasin hieman ryhtiäni. ”Tulen katsomaan sinua pian.”
Kaarlo katseli minua jokseenkin haikean oloisena, muttei sanonut enää mitään. Astelin pesän suuaukolle, katsahdin ensin ulos valkeuteen, ja sitten taakseni isääni, joka nyökkäsi vähän.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten ulos. Tämä olisi se hetki: vanhan loppu, uuden alku. Minusta tulisi viimein oikea erakko, joka saalistaisi vain itselleen ja taistelisi oman reviirinsä ja kunniansa puolesta, ja joka ennen kaikkea tekisi isänsä ylpeäksi.
”Hei sitten!” huikkasin Kaarlolle nopeasti lapani ylitse ja pujahdin viivyttelemättä ulos, jättäen taakseni pentuaikojeni kallisarvoisimman muiston.
//850 sanaa
