Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
”Me olemme vain seikkailemassa”, kertoi kastanjanruskea kolli. Hän puhui tosi hiljaa, ja hyvä jos sitä kuuli tuulen tuiverrukselta. Erakko siirsi lopulta katseensa takaisin minuun – kaipa hän oli yrittänyt hakea tukea hieman taaempana seisoskelevalta kaveriltaan.
Hiljaisuus oli turhauttavaa. Annoin katseeni valua ruohikolle lojumaan jääneeseen hiireen, ja pohdiskelin ensin itsekseni, mitä sen kanssa tulisi tehdä, kunnes sitten taas avasin suuni ja valotin ajatuksiani toistensa suuntaan vilkuileville kolleille:
”Mites menettelemme tuon hiiren kanssa?”
Minä ja laikukas kolli olimme ilmeisesti äkänneet hiiren yhtä aikaa, mutta minä olin ollut meistä se, joka oli onnistunut upottamaan kyntensä jyrsijän nahkaan ensimmäisenä, joten jos tuomio suoritettaisiin nopeat-syövät-hitaat-tyylillä, saalis olisi kuulunut minulle. Mutta koska olimme sivistyneitä nuoria kissoja, asia voitaisiin ratkaista hienovaraisemminkin, ja tietysti siten, että se tyydyttäisi kaikkia.
”Ehdotan, että jaetaan se”, kastanjanruskea sanoi korviaan luimien. Minusta ehdotus oli varteenotettava, vaikkei se olisikaan eduksi kurnivalle vatsalleni; tärkeintähän oli että saisin edes jotakin murua rinnan alle.
Niinpä siis jaoimme hiiren kolmeen pekkaan ja rauhoituimme ruokailemaan. Kollikaksikko oli ottanut hieman etäisyyttä minuun aloitellessani ateriaa, enkä pannut siitä pahakseni – olihan tämä meille kaikille varmasti kovin hämmentävä, jopa aivan erikoinen tilanne.
Harmi vaan heidän puolestaan, että minä satuin karttamaan pitkiä hiljaisia hetkiä. Ne saivat oloni vaivaantuneeksi ja kiemurtelemaan paikallani kuin turkkini olisi ollut täynnä kirppuja.
”Mitkä teidän nimenne ovat?” kysyin päätettyäni yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua kollien kanssa. En tiedä onnistuinko tekemään tilanteesta vain tukalamman heidän osaltaan alkaessani utelemaan noilta hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Toisaalta, olinhan minäkin kertonut heille oman nimeni jo ennen kuin olimme alkaneet syömään, joten ei tämän pitäisi olla mikään maata kaatava kysymys, mikäli heillä oli peruskäytöstavat ja kommunikointitaidot hallussa.
Kastanjanruskea erakko räpytteli silmiään ihan sen näköisenä kuin olisi juuri tajunnut jotain. ”Minä olen Corona”, hän maukui ja lisäsi sitten pahoittelevaan sävyyn: ”Pyydän anteeksi, ettemme esitäytyneet aiemmin.”
Nyökkäsin vähän ja väläytin Coronalle nopean hymyn, jonka tarkoituksena oli viestiä tuolle, ettei heidän myöhäinen esittäytymisensä haitannut minua. Käänsin sitten katseeni Coronan vieressä istuvaan tummanharmaalaikkuiseen kolliin, joka pälyili minun suuntaani meripihkanvärisillä silmillään huomattavan varautuneen oloisena.
”Merkurius”, hän sanoi kuitenkin, kun tajusi vuoronsa tulleen.
”Kivat nimet”, totesin reippaasti. Ja se oli totta: Minusta heillä oli oikein hienot ja uniikit nimet.
Selvästikään kaksikko ei ollut aikeissa jatkaa keskustelua omin päin, joten heitin näille uuden kysymyksen purtavaksi:
”Mistä te tunnette toisenne?”
Corona vilkaisi taas Merkuriukseen päin. ”Olemme veljeksiä”, hän vastasi sitten.
”Ai no, se selittääkin, miksi teissä on niin paljon samaa”, naurahdin viikset huvittuneesti väristen. Tosiasiassa veljekset olivat näöllisesti kuin yö ja päivä, mutta jos osaisi katsoa oikein tarkasti, niin kyllä heistä varmasti löytyi samanlaisuuksia.
”Mahtaa olla hauskaa, kun on joku ikäisensä, jonka kanssa varttua”, tokaisin. Corona nyökytteli päätään vähän.
Pistin merkille, etteivät nämä kaksi olleet mitään puheliainta sorttia. Päätin kuitenkin suhtautua asiaan siten, että veljekset tarvitsivat vain enemmän aikaa sulatella tätä kaikkea, ennen kuin heistä olisi juttukavereiksi. Siihen asti saisin luultavasti harrastaa yksinpuhelua.
//Merkurius ja Corona?
//457 sanaa
