Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
”Sattuuko jalkaasi enää?” Vaihdoimme Timin kanssa kieliä hiiltyneen kaksijalkojen pesän varjossa. Kaarlo nukkui sisällä ja Merkurius oli omien sanojensa mukaan lähtenyt hoitamaan joitakin asioita. Minä ja Timi olisimme siis tämän aamupäivän vastuussa kotimme puolustamisesta.
”Ei kamalasti – on se kuitenkin vähän arka vielä”, Timi vastasi ja piti vähän toista etutassuansa koholla katsoakseen sitä tarkemmin. Sitten hän nosti pähkinänruskean katseensa minuun, ja tunsin kasvojani alkavan kuumottaa. ”Kiitos vielä, kun sain jäädä tänne teidän kanssanne. En olisi varmastikaan selvinnyt yksin tuolla tämän kintun kanssa.”
”Sinusta on ollut meille suuri apu.” Puhuessani kasvoilleni levisi hymy, jota en ollut suonut kellekään koskaan ennen. Tuo hymy yllätti jopa minut itsenikin; tunsin oloni yhtä kevyeksi kuin perhonen pitkästä aikaa. Jo pelkkä Timin läsnäolo sai minut paremmalle tuulelle.
Timi räpäytti silmiään ja rikkoi välillemme langenneen lumouksen, sitten hän käänsi katseensa toisaalle kiusaantuneen oloisena. ”Taidan käväistä tuossa ulkona. Tulen kohta.” Katsoin, kuinka Timi nousi varovasti tassuilleen ja lähti nilkuttamaan kohti aukkoa, joka toimitti oven virkaa. Huomasin kuitenkin jotain erikoista Timin liikkumisessa: hän varoi toista takajalkaansa. Ja kun katsoin hänen eturuumistaan, huomasin, että kollin molemmat etujalat varasivat huoleti painoa joka askelella eikä erakko tuntunut kipuilevan yhtään kumpaakaan niistä. Mieleeni hiipi ikävä epäilys.
Kun olin tavannut Timin ensimmäistä kertaa, hän oli paennut koiraa. Kolli oli nyrjäyttänyt silloin etutassunsa, mistä syystä olin tuonut hänet pesällemme paranemaan. Timi ei ollut missään vaiheessa maininnut takajalkaansa sattuvan ja hänen ”nyrjähtänyt” etutassunsa vaikutti varsin hyväkuntoiselta siihen nähden, mitä hän itse väitti siinä tuntevansa.
Timi palasi pian takaisin. Hänen ilmeensä muuttui vakavaksi, kun hän huomasi minut ja tuiman tuijotukseni. Nousin seisomaan karvat pörröllään ja kynnet ulos liu’utettuina. Tunsin itseni petetyksi.
”Huijasitko sinä minua?” sihisin vihaisesti. Timi näytti säikähtäneeltä, mutta hänen silmänsä puhuivat omaa kieltään.
”En – ja kyllä”, tämä vastasi ja oli selvästi aikeissa jatkaa, mutta keskeytin hänet hurjistuneella ulvaisulla, joka sai erakon sulkemaan suunsa.
”Minun ei tarvitse kuulla enempää”, murisin syvältä kurkustani ja marssin hänen ohitseen ulos pesästä. Kuulin Timin huutavan jotain perääni, mutta en halunnut pysähtyä kuuntelemaan. Minun tarvitsi päästä kauaksi tuosta petkuttajasta.
Juoksin niityn poikki aina Kuolonklaanin rajalle asti. Pysähdyin hengähtämään, ja maistoin veren metallisen maun suussani. Sydän rinnassa tykyttäen lysähdin istumaan ja painoin pääni alas. Minun olisi tehnyt mieli huutaa ja raivota, mutta Timin huijaamaksi tulemisesta huolimatta tunsin vain musertavaa surua. Olin oikeasti pitänyt hänestä, ehkä jopa vähän enemmän kuin vain ystävänä.
Ajatukseni katkesivat kun kuulin ääniä vähän matkan päästä. Kompuroin takaisin tassuilleni ja valmistauduin kohtaamaan hyökkääjän. Mutta sitten haistoin Coronan tutun tuoksun, joka sekoittui jonkun vieraan hajuun. Osasin päätellä tuosta hajusta, että tunkeutuja oli naaras – eikä mitenkään erityisen hyväntahtoinen sellainen.
Puskeuduin kitukasvuisen pensaan oksiston läpi sen toiselle puolelle, ja näin Coronan pitelemässä hampaissaan solakkaa, valkoruskeaa naarasta, joka poikkesi ulkonäöltään huomattavasti muista kissoista, joihin olin lyhyen elämäni aikana ehtinyt törmätä. Kastanjanruskeat karvansa pörhistänyt Corona laski kissan hellästi maahan ja katsoi minua huojentuneen näköisenä.
”Tässä meillä on rajarikkoja, joka ei suostu poistumaan”, Corona selitti kylmänrauhallisesti. Hänen ilmeensä oli synkkä eikä sitä voinut oikein tulkita. Ihan kuin hän olisi padonnut kaiken sisäänsä.
”Vai niin.” Laskin katseeni itseäni huomattavasti pienikokoisempaan kissaan, joka katsoi minua uhmakkaasti vihreillä silmillään. ”Kuka sinä olet ja millä asialla liikut näillä main? Mikäli osaat käyttää nenääsi, voit hyvinkin haistaa meidän jättämämme hajumerkit – ellei ystäväni ole jo tehnyt sinulle selväksi, mikä on meidän aluettamme.” Pidin kasvoni peruslukemilla puhuessani. En tiennyt, kuka tämä kissa oli tai mitä hän osasi, mutta minun olisi osattava käyttää tällaisissa tilanteissa tietynlaista hienovaraisuutta. Naaras olisi meille joko uhka tai mahdollinen uusi ystävä – se riippui täysin siitä, miten tämä päättäisi vastata esittämääni kysymykseen.
//Fetus? Corona?
//572 sanaa
