Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Katsoin Merkuriusta ja Taivaslaulua hieman ärsyyntyneenä. En pitänyt siitä, että jouduin toistamaan itseäni. Kaksikko oli unohtunut tuijottelemaan toisiaan silmiin niin pitkäksi aikaa, että olin jo ehtinyt turhautua.
”Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa”, huokaisin ja nousin ylös. Vilkaisin ympärilleni ja yritin paikantaa Coronan, mutta kastanjanruskea kolli viiletti ties missä, enkä totta puhuakseni halunnut lähteä etsimään häntä häijyn oloisten kuolonklaanilaisten keskeltä. ”Tulette varmaan Coronan kanssa perässä?”
Merkurius nyökkäsi vähän. Hänen katseensa harhaili koko ajan Taivaslaulun suuntaan. Pyöräytin silmiäni ja lähdin tassuttelemaan piikkihernetunnelille. Salaa kuitenkin toivoin, että Merkurius veljensä kanssa rientäisi perääni tajuten erehdyksensä – mutta niin ei koskaan tapahtunut.
Voisin sanoa olleeni jopa hieman mustasukkainen Merkuriuksen ja Taivaslaulun läheisistä väleistä. En sillä tavalla, kuten saattoi olettaa: minun ja Merkuriuksen välillä ei ollut ollut koskaan mitään sellaista. Me olimme vain hyviä ystäviä; hän oli minulle ennemminkin kuin veli. Aivan kuten Coronakin. Erakkoveljekseksistä oli tullut minulle uusi perhe lähdettyäni Kaarlon luota kauan aikaa sitten. Nyt kun isäkin asui täällä meidän kanssamme, kaikki oli täydellistä. Mutta pelkäsin koko ajan menettäväni heidät. Siispä Taivaslaulun ilmestyminen kuvioihin sai minut puolustuskannalle.
Olin uppoutunut niin syvälle ajatuksiini, että palasin takaisin maanpinnalle vasta kun näin jonkun ryntäävän päin näköä. Ehdin juuri ja juuri väistää mustavalkoista kissaa, joka olisi voinut kokonsa puolesta olla kuusikuinen. Seuraavaksi kohti rymisteli matala, kömpelön oloinen koira, jonka korvat lepattivat hauskasti vastatuulessa sen pyrkiessä eteenpäin. Minut nähdessään otus kuitenkin hidasti vauhtiaan, kunnes pysähtyi lopulta kokonaan. Ilmeisesti kokoiseni kissa ei ollut sille tuttu näky ja sitä piti siksi syystäkin jäädä toljottomaan pitemmäksi aikaa.
Ei tarvinnut kuin nostaa vähän huulta ja köyristää selkä komealle kaarelle, että hurtta käännähti kannoillaan ja palasi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Tunsin pientä ylpeyttä onnistuttuani pelottamaan sen tiehensä. Mutta pian minulla oli taas muuta ajateltavaa, kun muistin koiran ajattaman kissan. Valmistauduin kohtaamaan avuttoman nuorukaisen, jonka henkikullan olin hyvää hyvyyttäni tullut pelastaneeksi, mutta järkyttävä totuus iski päin kasvojani voimalla, joka sai minut hätkähtämään vähän.
Edessäni seisoi pienikokoinen kollikissa. Ei se ollut läheskään kuusikuinen, kuten olin aiemmin olettanut, vaan jopa vanhempi kuin minä. Täysikasvuinen kolli pakeni pientä koiraa. Raukkamaista, mutta pystyikö siitä tuota syyttämäänkään: olihan hän niin hentorakenteinen pärjätäkseen yksineläjänä.
”Kiitos kun pelastit minut”, kissa huokaisi helpottuneesti ja nyökkäsi vähän. Hän katsoi minua pähkinänruskeilla silmillään uteliaasti, ja koska hänen tuijotuksensa alkoi kuumottaa minua, käänsin nopeasti pääni pois.
”Eipä mitään”, mau’uin jokseenkin vaivaantuneena. En ollut odottanut joutuvani tällaiseen tilanteeseen, koira ja kollu olivat tulleet aivan puskista.
”Minä olen muuten Timi”, erakko esittäytyi kohteliaasti ja hymyili. ”Hauska tavata.”
”Dakota”, vastasin lyhyesti. Tiesin, ettei tuosta rääpäleestä olisi minulle vastusta, jos se yrittäisi jotain. Meillä oli huomattavan paljon kokoeroa, ja tunsin itseni suorastaan jättiläiseksi hänen rinnallaan.
”No, mutta kiitos vielä kerran avustasi, Dakota. Minä taidankin tästä jatkaa matkaa. Näkemiin”, Timi sanoi reippaasti ja yritti sitten lähteä, kun hänen tasapainonsa yhtäkkiä petti ja tuo kaatui maahan tuskallisen kuuloisesti ulvaisten. Kiirehdin hänen avukseen ripeästi.
”Mikä nyt on?” kysyin huolestuneena. Oliko koira purrut häntä?
Timi pudisteli vähän päätään ja näytti totisesti surkealta. ”Taisin nyrjäyttää käpäläni juostessani koiraa karkuun”, hän sanoi tukehtuneella äänellä.
Katsoin häntä säälien. En voisi jättää erakkoparkaa tänne yksinään, etenkään en siksi, että se koira saattoi yhä liikkua näillä kulmilla. Siitäpä sainkin oivan tuuman. Kyllähän meillä ruokaa riitti mielin määrin. Voisimme ottaa Timin kattomme alle asumaan, kunnes hänen jalkansa kestäisi kävellä. Sen jälkeen hän saattaisi ehkä haluta jäädä asumaan meidän kanssamme, ja meillä olisi uusi erakkotoveri apuna puolustamassa liittolaisemme Kuolonklaanin pohjoisrajaa. En tosin ollut varma, kuinka hääppöinen taistelija tämä Timi oli, mutta se selviäisi vielä ajan mittaan – löin siitä vaikka pääni pantiksi.
”Tule minun mukaani”, sanoin lopulta. Timi katsahti minuun yllättyneenä. ”Meitä on tuolla hieman kauempana neljän erakon joukko, ja me voimme auttaa sinua toipumaan. Et varmasti pärjää yksinäsi, kun jalkasi on tuossa kunnossa.”
”Se on vain pikku nyrjähdys”, Timi vastusteli hieman. ”Pärjään minä kyllä. Varmasti. Voin pyydystää itselleni vaikka sammakoita tai matoja mullan alta.” Ajatuskin kiemurtelevista madoista sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
”Ei, minä vaadin sinua tulemaan mukaani”, ilmoitin napakasti ja tein kollille selväksi, että päätökseni pitäisi. ”Loukkaantunutta erakkoa ei jätetä pulaan.”
”Selvä on sitten”, Timi myöntyi ja kampesi itsensä seisomaan. Hän piti hieman toista etutassuansa koholla.
”Pystytkö kinkkaamaan, vai kannanko sinut sinne?” kysyin kollilta, joka näytti selvästi epäröivän. Kaiketi ajatus vieraasta kissasta kantamassa häntä oli jotenkin erityisen outo ja kummastuttava.
”Enköhän minä pysty kinkkaamaan”, hän sanoi ja lähti nykimään itseään itseään eteenpäin kolmella jalalla. Hänen vauhtinsa ei juuri päätä huimannut, mutta mikäli kolli ei halunnut minua hengittämään niskaansa, hyväksyisin kyllä tuon päätöksen.
Saavuimme palaneelle kaksijalkojen pesälle, jossa oli meidän kotimme. Autoin Timin peremmälle sisään ja hän vilkaisi minuun kiitollisena.
”Voit nukkua minun paikallani siihen asti, että saan hankittua sinulle omat pehmusteet”, kerroin ja osoitin hänelle vanhoja rättejä seinän vieressä. Kolli nyökkäsi ja kinkkasi niille.
Juuri kun hän oli asettunut mukavasti, Kaarlo lyllersi esiin nurkan takaa ja säikähti uutta tulokasta niin, että melkein loikkasi hännänmitan korkeuteen.
”Kuka piru sinä olet?” vanhus sähisi huuli ylös vedettynä paljastaen sen alle piilotetun likaisen hammasrivistön. Timi hätkähti ja yritti paeta, mutta kiiruhdin kaksikon väliin, ennen kuin isä keksisi käydä vieraamme kimppuun.
”Kaikki hyvin, Kaarlo. Tässä on Timi, pelastin hänet tänään aiemmin koiralta ja hän loukkasi käpälänsä siinä metakassa”, selitin nopeasti. Kaarlo näytti siltä, kuin ei olisi halunnut uskoa korviaan. ”Ihan tosi. Hän on harmiton. Lepää täällä siihen asti, kunnes jalka paranee.”
Kaarlo katsoi ensin minua tiukasti ja siirsi sitten murhaavan katseensa takanani odottavaan Timiin, jonka hätäisen hengityksen saatoin kuulla tänne asti. Lopulta isä ilmeisesti myöntyi ajatukselle, sillä hän käännähti kannoillaan ja palasi takaisin omalle paikalleen.
”Pahoittelen isäni käytöstä. Hän ei oikein pidä vieraista”, käännyin Timin puoleen. Erakko katsoi minua silmät selällään, nyökytellen päätään rivakasti. Voi raukkaa. Ensin koira ja sitten hullu vanhus. Ei ollut varmasti kovin helppoa olla noin pieni.
”Meidän pitää odottaa, että Merkurius ja Corona palaavat. He voivat antaa lopullisen tuomion siitä saatko jäädä tänne, mutta aion tehdä parhaani, jotta vastaus olisi myöntävä”, sanoin rauhoittelevalla äänellä ja istahdin kollin viereen. Timi nyökkäsi vähän. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaan ja puhalteli ne hitaasti tyhjäksi, toistaen tuota samaa hyvän aikaa, kunnes oli rauhoittunut.
Samassa ulkoa kuului rapinaa. Timi valpastui saman tien, ja hän näytti siltä, ettei tiennyt, miten päin hänen olisi kannattanut olla. Mutta painoin kissan hännälläni takaisin makuulteen ja jäin odottamaan tulijoita. En uskonut, että kukaan muu Coronan ja Merkuriuksen lisäksi eksyisi pesällemme. Siispä valmistauduin jälleennäkemisen riemuun.
//Mer ja Corona?
//1037 sanaa
