Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Aikaa kului, eikä Coronaa tai Merkuriusta ja Taivaslaulua vieläkään kuulunut. Minua alkoi vähitellen huolestuttaa: Mitä jos heille oli sattunut jotakin kamalaa? Corona oli lähtenyt eri suuntaan kuin Merkurius ja tämän kumppani, mutta jos kaikki kolme olivat pulassa, sitä suuremmalla syyllä minun olisi tehtävä jotain asian eteen – ja heti.
Minut palautti takaisin maanpinnalle murehtimisesta Timi, joka astui ulos kivien sekaan muodostetusta pesästä. Kollikissa räpytteli pähkinänruskeita silmiään totutellakseen kirkkaampaan valoon pesän ulkopuolella, kunnes hän tajusi kääntyä katsomaan minun suuntaani. Timin kasvoille yrtti pyrkiä hymy, joka hyytyi kuitenkin samalla hetkellä, kun hän huomasi vakavan ilmeeni.
”Mikä nyt painaa?” itseäni huomattavan paljon pienempi kissa kysyi tassuteltuaan ensin lähemmäksi.
”Corona, Merkurius ja Taivaslaulu ovat viipyneet ulkona odottamaani kauemmin, ja Corona käski tarkistaa veljensä olevan kunnossa, jos heillä menee liian pitkään, ja nyt aikaa on kulunut turhankin paljon, eikä ketään heistä näy”, möläytin kaiken yhtenä pötkönä pihalle. Timi katsoi minua hämmennystä ilmeessään, mutta sitten hän laski – tai paremminkin kurotti – häntänsä lavoilleni ja maukui rauhoittavalla äänellä:
”He ovat varmasti kunnossa. Mutta jos haluat välttämättä käydä tarkistamassa tilanteen, minä voin pitää pesää ja isääsi sillä välin silmällä.” Naurahdin huojentuneena ja kumarruin nuolaisemaan kollin otsaa kiitokseksi.
”Kiitos, Timi! Olet kultainen! En viivy kauaa, mutta jos isä herää, enkä ole vielä tullut, voit saatella hänet rannalle, niin hän saa yrittää pyydystää itselleen kalaa”, nau’uin vielä nopeasti, ennen kuin tein tiukan käännöksen kannoillani ja lähdin juoksemaan Merkuriuksen ja Taivaslaulun laimenneiden hajujen suuntaan.
Jossain vaiheessa matkaa tuuli toi mukanaan epämiellyttävän, metallisen haju. Kauhistuin tajutessani hajun johtuvan verestä. Kaameat kuvitelmat valtasivat mieleni, kun liikuin joen viertä pitkin ystävieni hajuvanan perässä.
Huojennuin nähdessäni Merkuriuksen ja Taivaslaulun hahmojen lähestyvän minua. Kaksikko vaikutti ainakin pintapuolisesti olevan kunnossa, mutta heidän kasvojaan varjosti synkkä ilme, joka oli täynnä tuskaa ja surua. Seisahduin heidän eteensä pelottavan avuttomana. Katsoin heitä silmät suurina, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sanattomana. Toivoin jommankumman heistä avaavan tilannetta minulle paremmin, sillä tämä synkkyys, joka tuntui raskaana ilmassa, vei jopa minulta puhekyvyn.
//Merkurius ja Taivas?
//316 sanaa
