Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Minulla oli kamala nälkä; en ollut syönyt sitten eilisen. Lähistöllä ei ollut jokea, josta olisin voinut käydä onkimassa paria vonkaletta hengenpitimiksi. Minun olisi siis opeteltava pyytämään maariistaa – tiesin jo valmiiksi, ettei se tulisi olemaan helppoa.
Siirryin syvemmälle metsään, toivoen törmääväni johonkin eläimeen, kuten vaikkapa sellaiseen jänikseen tai oravaan, joista isä oli minulle aikoinaan kertonut. Ne olivat isoja saaliseläimiä, eikä kuka tahansa keltanokka saisi sellaista taltutetuksi, mutta minäpä en ollut kuka tahansa keltanokka. Jos vain osaisin keskittyä tarpeeksi, tämä olisi ohi hetkessä.
Saavuin ahtaalle aukealle. Kohotin katseeni ylös ja näin puiden latvastojen välistä pienen siivun taivasta; se oli vaaleanharmaiden pilvien peitossa ja jotenkin aavistelin, että kohta niskaani saattaisi sataa jotain lumen ja veden tapaista loskaa. Ei kiva. No, huono sää oli tällä hetkellä huolistani mitättömin, sillä minun pitäisi onnistua saalistamaan jotakin ennen pimeää, sillä muuten joutuisin kuuntelemaan kurnivaa vatsaani vielä huomiseen asti.
Raotin hiukan leukojani ja imin ilmassa leijuvia hajuja suuhuni, jossa yritin tunnustella kielelläni, mistä mikäkin oli peräisin. Yksi hajuista vaikutti tutummalta kuin toiset: Olin haistanut sen viimeksi isäni seurassa ollessamme metsästysretkellä. Tämä haju tuli jäniksestä. Tyytyväinen virne piirtyi kasvoilleni. Bingo.
Hiivin lähestulkoon olemattoman aluskasvillisuuden seassa, yrittäen paikantaa sitä epäonnista pitkäkorvaa, joka oli sattunut osumaan reitilleni juuri kun olin nälkäisimmilläni. Seisahduin kuin seinään nähdessäni suurikokoisen, melkein minun mittaiseni eläimen kaivamassa jotakin lumen alta. Sillä oli voimakkaan näköiset takajalat sekä pieni töpö, joka oli kaiketi olevinaan jonkinlainen häntä. Voi jukra: Tuosta riittäisi syömistä useammalle päivälle.
*Keskity, Dakota, se on miltei kynsissäsi*, yritin toppuutella itseäni. Jokseenkin kömpelösti laskeuduin vaanimaan mitään aavistamatonta eläintä, lukitsin katseeni sen suojaamatta jätettyyn selkäpuoleen ja kuvittelin itseni upottamaan kynteni sen mehevään lihaan. Vesi nousi kielelle jo pelkästä ajatuksesta. En voinut antaa tämän päästä karkuun, en sitten millään.
Laskin mielessäni hissukseen viiteen, tasasin hengitystäni ja rauhoittelin itseäni – minulla ei ollut varaa hätiköidä.
Juuri, kun olin aikeissa ponkaista jäniksen kimppuun, läheisessä puussa joku äärimmäisen rasittavan kuuloinen lintu päästi varoitushuudon ja lehahti lentoon. Käänsin katseeni nopeasti takaisin saaliiseni, mutta jäniksen sijaan jouduin maistamaan katkeraa pettymyksen makua, tajusin tilaisuuteni menneen sinä samaisena hetkenä kun lintu oli alkanut metelöimään. Ketunläjät.
Nousin ylös ja ravistelin puusta tippuneet lumet pois turkiltani. Mieleni olisi tehnyt etsiä se kirottu varis ja nylkeä se ulos sulistaan, mutta tiesin, ettei minulla ollut aikaa sellaiseen, mikäli mielin saada murua rinnan alle.
Yllättävän tyynenä ja keskittyneenä ryhdyin jäljittämään uutta saalista. Tällä kertaa onnistuin vainuamaan hiiren. Hajujälki vei pois metsästä, jossa olin suojassa mahdollisilta kissansyöjiltä ja muilta vaaroilta, mutta nälkäkiukkuisena olisin pystynyt peittoamaan vaikka koiran, joten sillä ei ollut enää paljoakaan väliä minulle, mistä saaliini nappaisin.
Seurasin hajua. Hiiri oli lähellä. Pian jo näinkin sen erään koivun juurella, se oli hyvin keskittynyt omaan tekemiseensä, eikä tuntunut huomanneen minua. Parempi niin. Tällä kertaa en aikonut odottaa, että joku typerä raakkuja tulisi ja veisi mahdollisuuteni lämpimään ateriaan.
Salamana säntäsin jyrsijän päälle, hädin tuskin ehdin saamaan sitä kiinni, mutta sain kuitenkin, ja upotin kynteni sen niskaan, taittaen ne nurin siististi ja vaivattomasti. Melkein kuin kalaa perkaisi. Paljon pienempää, karvaisempaa kalaa. Äh, ihan miten vain: Saalis kuin saalis.
En tiedä, oliko ollut virhe nostaa katseeni hiirestä eteenpäin. Edessäni, vain noin parin hännänmitan päässä, seisoi kaksi kissaa. Loikkasin ainakin noin askeleen verran taaksepäin sydän kurkussa ja silmäilin kaksikkoa epäluuloisena. Toinen kolleista oli kauttaaltaan valkea, lukuun ottamatta tummanharmaita laikkuja. Hänkin näytti säikähtäneen minua. Tämän vierelle sännännyt kissa oli täyteläisen kastanjanruskea, jos niin voi sanoa, ja hän oli se, joka teki ensimmäisenä aloitteen tilanteen setvimiseksi:
”Kuka olet?” Kolli astui lähemmäksi. Vaikka erakko vaikutti myöskin hyvin epävarmalta kiusallisesta tilanteesta, tunsin silti oloni alati uhatuksi. Heitä oli kaksi, minua vain yksi. Jos homma karkaisi käpälistä, tästä saattaisi seurata vielä kunnon verilöyly – verilöyly, jossa minä ja minun kunniani kokisivat kovan kolauksen.
”Dakota”, vastasin lopulta ja pidin kaksikkoa visusti silmällä, valmiina puolustamaan itseäni, mikäli tarve niin vaatisi. ”Olen ohikulkumatkalla. Entä te?” Yritin seisoa mahdollisimman suorassa, vaikka sydämeni heitti kuperkeikkaa rinnassani. En saanut osoittaa heikkoutta muukalaisten edessä, siitä voisi seurata ikävyyksiä – ja niitä minä nimenomaan en kaivannut.
//Merkurius ja Corona?
//643 sanaa
