Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Avasin leukani leveään haukotukseen. Nousin ylös aikeenani seurata Merkuriusta kaksijalkojen pesään omalle nukkumapaikalleni, kun Kaarlo yhtäkkiä ilmestyi viereeni. Katsoin punamullanväristä kollia väsyneenä, mutta hän sen sijaan näytti puhkuvan intoa ja energiaa. Tuon ilmeestä osasin jo päätellä, mitä vanhus oli vailla.
”Lähdetään purolle jahtaamaan sammakoita”, Kaarlo maukui vaativaan sävyyn. Hänen utuisen harmaat silmänsä säkenöivät kipinöitä, ja kolli oli suorastaan kuin uudelleensyntynyt koko päivän kestäneiden nokostensa jälkeen.
”Isä, on jo kamalan myöhä”, haukottelin toistamiseen ja yritin estää silmiäni painumasta kiinni. ”Mennään huomenna paremmalla ajalla, jooko?”
Kaarlo ei kuitenkaan vaikuttanut olevan sillä tuulella, että hän antaisi tyttärensä komennella itseään. Siispä tuo itsepäinen vanha jukuri vain niiskaisi nenäänsä ja lähti lyllertämään pesämme ohitse niitylle, jonka hän tiesi johtavan purolle. Huokaisin tarpeettoman kovaäänisesti ja loikin erakon perään, sillä ei minulla tainnut olla tässä tapauksessa juuri muitakaan vaihtoehtoja.
”Sammakotkin ovat varmasti nukkumassa”, yritin saada isää muuttamaan mielensä, mutta vanha kissa se vain viittasi kintaalla sepostuksilleni.
”Höpönlöpön, eikö sinun pitäisi nuorena kissana kuulla niiden kurnutus raunioille asti”, Kaarlo tuhisi jääräpäisesti ja jatkoi matkaansa kiihdyttäen vauhtiaan. Minun piti melkein juosta pysyäkseni hänen perässään. ”Ne veijarit tykkäävät pitää meteliä aina yöaikaan.”
”Mutta isä, meillä on huomenna tosi aikainen herätys, enkä minä voi laukkoa öisin jahtaamassa sammakoita sinun kanssasi!” ulvaisin turhautuneena. Hän ei kuitenkaan kuunnellut. Ihan kuin isä olisi taantunut jälleen kurittomaksi pennuksi muutettuaan asumaan minun ja erakkoveljesten kanssa. Ja nyt minä jouduin vuorostaan olemaan tylsä täysi-ikäinen ja katsomaan hänen peräänsä, ihan kuten hän oli tehnyt minulle, kun olin ollut pieni. Miten ironista.
Kaarlo katosi hetkeksi heinikkoon. Työnnyin hänen perässään heinänkorsien sekaan. Pian kuuluikin jo iloista loiskintaa, ja heinämetsästä ulospäästessäni näin isän loikkimassa yllättävänkin villisti ympäriinsä pikku purossa. Hän näkyi säntäilevän lukuisten sammakoiden perässä samanaikaisesti, ilmeisesti yrittäen napata ne kaikki.
Minulta pääsi huvittunut kehräys. En ollut nähnyt vanhaa kollia näin eloisana moneen kuuhun. Ehkä tämä todella oli ollut sitä, mitä hän tarvitsi.
Olin edelleen liian väsynyt liittyäkseni mukaan sammakkojahtiin, joten tyydyin vain istumaan penkereellä ja seuraamaan Kaarlon toilailuja.
”No niin, eiköhän palata takaisin”, isä huohotti saatuaan tarpeekseen pomppimisesta. Hänen punamullanvärinen turkkinsa tihkui vettä, mutta hän näytti onnellisemmalta kuin koskaan ennen. Minua alkoi hymyilyttämään tahtomattakin.
”Selvä”, hyrisin hyväntuulisena ja annoin isän kulkea edellä.
Taivalsimme niityn poikki takaisin palaneelle kaksijalkojen pesälle hiipuvassa auringonvalossa. Sammakoiden kurnutus raikui komeana kuorona yössä.
Kaarlo otti oman paikkansa pesässä ja minä suuntasin omalleni. Käperryin petiini hyvilläni siitä, että sain lepuuttaa kaikesta kävelemisestä raskaita jäseniäni ja suljin sitten silmäni, vaipuen omiin ajatuksiini.
Huomenna pääsisimme harjoittelemaan taistelua kuolonklaanilaisten opissa. Olin siitä aika innoissani, mutta samalla myös hieman huolestunut ja varovainen, vaikken tiennytkään sille syytä. Taistelutaidoista olisi meille hyötyä tulevaisuudessa, ja se oli hyvä juttu. Saisimme pidettyä reviirimme turvallisena omin voimin.
Ehdin kuunnella vielä lyhyen hetken ystävieni rauhallista kuorsausta, kunnes uni sieppasi minutkin matkaansa ja kiidätti kauas pois maisista murheistani.
//Veljekset?
//450 sanaa
