Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Taivas oli peittynyt tummanpuhuvista pilvistä. Viiksiäni kutitti: kohta alkaisi sataa. Kuljin määrätietoisesti eteenpäin pitkässä heinikossa. Reitti oli minulle entuudestaan tuttu, joten matka taittui melko mutkattomasti. Luultavasti olisin perillä vasta illansuussa, ja paluumatkaan tulisi varmasti tuhlaantumaan ainakin puoli yötä. Joutuisin siis pärjäämään seuraavana päivänä heppoisilla nokosilla.
Maisema ympärilläni muuttui. Heinikko katosi pian olemattomiin ja silmieni edessä avautui vehreä metsä, jonka kykenin tunnistamaan näin monien kuidenkin jälkeen. Kun viimeksi olin käynyt täällä, maa oli ollut lumivaipan alla. Olin ollut itse silloin vain muutaman kuun vanha, eikä minulla ollut siihen aikaan tietoakaan mistään paremmasta. Tämä metsä toi minulle paljon muistoja mieleen.
Metsässä oli yllättävän hämärää kun oli normaalisti saanut tottua aukeaan maastoon. Onneksi se ei tuottanut minulle vaikeuksia, sillä kykenin kuulemaan vähän matkan päässä pauhaavan joen kohinan korvillani ja sovittamaan askeleni oikeaan suuntaan sen perusteella.
Vatsassani tuntui hassulta; ihan kuin se olisi ollut täynnä lepattelevia perhosia. En ollut nähnyt isää kuihin. Pelkäsin pahimmassa tapauksessa löytäväni vanhasta kotipesästämme mätänevät jäännökset, jotka olivat täysin minun syytäni. Minähän se olin ollut itsekäs ja päättänyt lähteä seikkailemaan huolimatta ajan hampaan kuluttamasta isästäni. Ketunläjät. Toivottavasti en olisi myöhässä.
Pidemmälle taivaltaessani metsä alkoi jälleen harveta. Näin puiden välistä vilauksen kimaltelevaa pintaa, jonka arvelin äänestä päätellen olevan joki. Joki! Se sama tuttu joki, jonka varressa olin viettänyt kallisarvoiset pentuaikani ja opetellut uimaan ja nappaamaan kaloja yhdessä isän kanssa. Hymy levisi hiipien huulilleni.
Nostin vauhtini raviksi ja ampaisin epäröimättä rantaan, jossa tiesin pesämme sijaitsevan. Seisahduin kahden kiven välissä sijaitsevan raon eteen. Jos nyt pujahtaisin tuosta sisään, näkisin… En niin mitään! Työnsin pääni sisälle pesään, ja koin karmaisevan takaiskun. Pesä oli typötyhjä. Missä isä oli? Eihän tämä voinut olla oikein! Tänne minä hänet olin jättänyt lähtiessäni!
”Minuako sinä etsit?” Epätoivon riepotellessa ajatuksiani, takaani kuului ääni. Vedin pääni pois pesästä ja käännyin hitaasti kohtaamaan utuisen harmaat silmät, jotka tuntuivat tuijottavan suoraan lävitseni. Henkeni oli salpaantua.
”Isä!” huudahdin. Kaarlo tarkasteli minua yllättyneen oloisena – en kuitenkaan osannut sanoa, oliko hän yllättynyt hyvällä vai huonolla tavalla. Hänen punamullanvärisestä turkistaan valui vettä, enkä totta puhuakseni koskaan ollut nähnyt sitä niin siistinä ja hyvävointisena kuin nyt. Hetkinen. Jos isä oli märkä, niin senhän täytyi merkitä silloin että…
”Onko sinulla nälkä? Onnistuin koukkaamaan pari sinttiä”, vanhus tuhisi ja niiskautti nenäänsä.
”Oletko sinä kalastanut?” kysyin jopa vähän järkyttyneenä. Kaarlo oli ikivanha! Hänhän olisi voinut katkoa hauraat luunsa temppuillessaan liukkaiden rantakivien päällä.
Kaarlo näytti närkästyneen kysymyksestäni. ”Tietenkin olen. Saatan olla vanha, mutten avuton”, tämä kivahti ja lähti kompuroimaan takaisin oletetuille kala-apajilleen päin. Seurasin hänen perässään edelleen epäuskoisena.
Isä rysähti istumaan märälle hiekalle ja taittoi kärsineen näköisen häntänsä tassuilleen. Sitten hän vilkaisi minua ja nyökkäsi kiven päällä syöjäänsä odottavien kalojen suuntaan. En saattanut uskoa silmiäni. Olin ajatellut, että isä hankkisi jonkun muun tänne huolehtimaan ruokapuolesta tai hän tyytyisi löytämiinsä pieneläimiin lähimaastosta, mutta näemmä kolli oli tullut siihen tulokseen, että hän ylittäisi odotukseni.
”Ei ihmekään, että olet pysynyt niin hyvässä kunnossa”, mau’uin vaikuttuneena. Isä tuhahti.
”Millä asialla sinä liikut näillä nurkilla? Luulin sinun lähteneen etsimään parempaa elämää”, hän tokaisi ja kurkotti rapsuttamaan korvantaustaansa takajalkansa varpailla. Se oli melko huvittava näky.
”Niin minä lähdinkin”, sanoin nopeasti, ja yritin keksiä, miten muotoilisin seuraavat ajatukseni sanoiksi. ”Mutta tulin hakemaan sinua.”
Kaarlo kohotti kulmiaan kyseenalaistavasti. ”Hakemaan minua?” tämä pärskähti kuin olisi kuullut jonkun laukovan kaikkien aikojen surkeimman vitsin. ”Mihin minä täältä muka haluaisin lähteä? Minulla on joki, minulla on yli tarpeen kalaa, minulla on katto pään päällä… En tarvitse enää mitään muuta. Paikkani on täällä.”
”Mutta isä, pyydän, kuuntele ensin!” huokaisin turhautuneena. Tiesin, ettei tuon vanhan jäärän päätä saisi kääntymään ilman hyvää syytä. Ja sellaisen minä aioin hänella antaa. En lähtisi takaisin tyhjin käpäläni tultuani tänne asti. ”Törmäsin pariin muuhun erakkoon. Heidän nimensä ovat Corona ja Merkurius. Asustamme eräässä kaksijaljojen hylkäämässä paikassa – vain me kolme, ja meillä on liittolaisinamme itseään kuolonklaanilaisiksi kutsuva kissajoukko. Meillä on hyvin ruokaa, ja lähistöltä löytyy mukava pikku purokin, josta voi pyytää sammakoita. Sinä tykästyisit siihen varmasti!”
”Luuletko sinä tosiaan, että jättäisin tämän paratiisin taakseni vain jonkun mitättömän lätäkön ja parin hassun sammakon vuoksi?” Kaarlo sähähti. Hän vaikutti tyrmistyneeltä tarjouksestani. Korvani painuivat luimuun ja heilauttelin häntääni puolelta toiselle hermostuneena. Minua alkoi suututtaa.
”Jos et niiden vuoksi, niin entäs sitten minun? Oman tyttäresi, joka on sattumalta myös ainoa elossa oleva perheenjäsenesi”, sihisin hampaitteni takaa, ja tajusin siinä samassa pörhistäneeni karvani. Yritin tyynnytellä itseäni.
Kaarlokin oli vakavoitunut. Hän katsoi minua kulmat kurtussa ja huuli hieman nykien; erakko näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa paljastaa hampaansa, muttei lopulta tehnyt niin. Isä kuopaisi hiekkaa käpälällään, nousi seisomaan ja löntysti veden ääreen.
”Ota kalaa, ja lähde sitten”, kuulin hänen tupisevan minulle selkänsä yli, ennen kuin lysähti taas istumaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Nappasin kiven päältä särjen ja asetuin syrjemmälle syömään sitä. En ollut maistanut kalaa aikoihin, enkä voinut koskaan tietää, milloin saisin syödäkseni seuraavan kerran, joten minun oli tartuttava tarjoukseen turhautumisestani huolimatta. Aloitin kalan syömisen tuttuun malliin päästä. Tosin ateriointini keskeytyi, kun joku tiputti toisen särjen eteeni ja varjosti samalla auringonottoani.
”Jos aiomme lähteä tämän illan aikana, sinun tulee syödä ripeämmin”, Kaarlo puhahti ja ryhtyi itsekin perkaamaan tuomaansa kalaa. Katsoin häneen yllättyneenä.
”Oikeasti? Tuletko sinä oikeasti mukaani?” onnistuin sopertamaan hämmennykseltäni. ”Vielä hetki sittenhän olit kovin varma siitä, ettet ole jättämässä tätä paratiisia elinaikanasi.”
”Jotkut asiat ovat jokea ja kala-aterioita arvokkaampia”, tuo murisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Kasvoilleni nousi leveä hymy.
”Oho, tässä maailmankaikkeudessa on siis olemassa jotakin, minkä tähden vanha kunnon jääräpää Kaarlo on valmis lähtemään uusiin seikkailuihin ja hylkäämään armaat eväkkäänsä”, virnistelin tahattoman tyytyväisenä. Kaarlo ei enää vastannut. Hän oli joko tosi keskittynyt kalaansa, tai sitten hänen ylpeytensä ei vain sallinut antaa periksi ja myöntää tappiotaan ääneen.
Kun olimme syöneet vatsamme täyteen, isä kävi vielä hyvästelemässä vanhan pesäkolonsa. Hän nuuhki joka nurkan ja kiven, ihan kuin hän olisi yrittänyt imeä pesässä koetut muistot elävänä mieleensä, jottei vain olisi unohtanut niitä. Seurasin hänen puuhailuaan hieman haikein ajatuksin. Minusta tuntui pahalta riistää vanhus pois kotoaan, mutta tiesin, että muutos oli hänen parhaakseen.
”Oletko valmis?” kysyin lopulta.
”Olen”, isä vahvisti ja työntyi ulos luolastaan. Hän katseli hetken ympärilleen ilmeettömänä. Sitten tämä nyökkäsi ja lähti kulkemaan edellä hajujälkiäni seuraten siihen suuntaan, mistä olin tullut.
Matka sujui leppoisissa merkeissä. Pysähdyimme välillä vetämään vähän henkeä ja jatkoimme sitten taas. Synkät pilvet olivat väistyneet iltaruskon tieltä, joka värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi hehkullaan.
Saavuimme minun ja erakkoveljesten hallussapitämälle alueelle myöhään. Saattelin isän pesällemme, joka oli yllätyksekseni tyhjä. Merkuriuksen ja Coronan peti oli koskematon. Arvelin heidän olevan jossain ulkosalla, joten autoin Kaarlon makaamaan paikalleni ja lähdin sitten etsimään veljeksiä pihalta.
”Huhuu? Merkurius? Corona?” huhuilin samalla kun kiertelin palaneen kaksijalkojen pesän raunioissa. En saanut vastausta. Enkä uskonut erakoiden lähteneen kovin kauaksi pesäpaikastamme tähän aikaan. Nyt minua alkoi jo huolestuttaa. Entä jos heille oli sattunut jotakin? Tai kuolonklaanilaiset olivat päättäneetkin lopettaa alkamattoman sopimuksen tähän ja häätää heidät tiehensä. Toisaalta täällä ei haissut klaanikissoille. Ainoa vielä erotettavissa oleva aromi oli laimea pelon haju. Kuka oli pelästänyt ja mitä? Kysymys jäi askarruttamaan minua.
Palasin takaisin isän luo, sillä en halunnut hermostuttaa häntä sen enempää kuin oli pakko. Halusin hänen tuntevan olonsa kotoisaksi täällä. Istahdin alas ja maltoin mieleni. Jos kaksikko ei palaisi aamuun mennessä, lähtisin etsimään heitä. Nyt minun olisi vain varmistettava, että isä viihtyisi ja saisi totutella rauhassa uuteen ympäristöön.
Samassa nenääni tulvahti tuttu tuoksu. Käänsin päätäni ja näin Coronan ilmestyneen paikalle. Olin huojentunut siitä, että kolli oli kunnossa. Mutta missä Merkurius oli? He liikkuivat aina yhdessä.
”Corona! Etsinkin juuri sinua ja Merkuriusta”, huokaisin helpottuneena, mutta toin sitten päällimmäisen ajatukseni ilmi: ”Missä Merkurius on?”
”Hän on Kuolonklaanin leirissä. Jonkin sortin pörriäinen pisti häntä suuhun, eikä hän saanut happea. Käännyimme siis Kuolonklaanin parantajan apuun ja kiitos hänen, veljeni on nyt kunnossa”, Corona selitti ja piti sitten tauon tasatakseen hengitystään. Ilmeisesti erakko oli juossut koko matkan tänne. Kunhan kolli oli toennut, tämä kääntyi isäni puoleen ja maukui hiljaa, mutta kohteliaasti tuolle:
”Olen Corona, kiva tavata.”
Isä silmäili uutta tulokasta pitkin nenäänsä. Hän näytti siltä, ettei ollut oikein varma siitä, mitä mieltä oli tästä kissasta. Siispä hän päätyi vain nyökkäämään vähän.
”Kaarlo.”
”Hienoa että tulette toimeen”, hymähdin väliin hieman kireästi, ”mutta milloin saamme Merkuriuksen takaisin?” Olin huolissani hänen puolestaan. Vaikka kuolonklaanilaiset olivat häijyjä ja ihan reilun oloisia, en osannut sanoa, pystyikö näihin luottamaan. Halusin pitää uuden perheeni turvassa.
//Corona?
//1334 sanaa
