Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Olimme olleet täällä liian kauan. Mutta viimein olimme saaneet jonkinlaisen idean miten pääsisimme ulos. Kaikki jotka käyttäytyivät kunnolla pääsivät ulos. Kyllä, he palasivat, mutta minulla ja Coronalla oli suunnitelmana lähteä iäksi takaisin ulos pesästä. Tassuni olivat myöskin ajan kanssa parantuneet, ne eivät olleet enää niin kipeitä. Nyt niitä ei ollut peitetty valkoisella pehmeällä aineella. Mutta yksi asia vaivasi minua, kynteni, ne eivät olleet enää siinä. Toki en myöntänyt asiaa Coronalle. Pystyin nyt hyvin kävelemään, mutten tietänyt pystyisinkö juosta. Minun olisi pakko pystyä juoksemaan ja rimpuilemaan. Kaksijalan pitäisi vain pudottaa minut kerran ja olisin valmis.
”Corona?”, Kysyin. Katsoin kovan aineen välistä yrittäen etsien kollia. Pian he ottaisivat jonkun ulos, he yleensä tekivät sen tähän aikaan. Kun huomasin kollin viereisessä häkissäni, ja meinasin unohtaa mitä olin sanomassa. Olin syönyt ruokani, kuten kaksijalat pitivät, ja olin valmis kehräämään ja olemaan kauhean näköinen. Tämä oli sitä vastaan mitä minä olin, mutta nyt ei tainnut olla vaihtoehtoja.
”No?”, hän kysyi. Mietin mitä sanoisin, sillä en voinut millään tietää oliko tämä viimeinen kerta kun näimme, jos oli – olin ongelmissa, minulla jäisi niin paljon myöntämättä.
”Olemme suunnitelleet vain siihen asti jos pääsemme täältä ulos samaan aikaan, mutta jos jompi kumpi pääsee ulos, hän jää lähialuelle. Onko se selvä?”, Kysyin tavallista vihaisemmin, tai no, yritin saada hänet tajuamaan että olin tosissani, en enää leikkinyt.
”Mistä sitten tiedämme missä toinen on?”, Kolli kysyi. Hän siis tajusi, hyvä. Jotenkin en voinut antaa Merkuriuksen ja Ruskan uudelleen menettää kollia.. Minä ohjaisin tämän kollin takaisin, olin ennenkin elänyt kaksijalkalassa. Me pääsisimme takaisin metsään ja sitten se olisi ohi. En koskaan enää liittoutuisi hänen kanssaan, en koskaan olisi niin heikko. En koskaan kiintyisi keneenkään niin paljon.
”Hm.. jokin merkki näkyvälle paikalle, kujalle jonne jää? Johtolangaksi joka on lähellä?”, Selitin. Olin aivan varma että kohta kaksijalka ryöstäisi Coronan minulta muualle minulta. Tavaltaan halusinkin niin, että hän olisi pois tassuistani jatkuvasti sotkemasta, saisin oman rauhani. Ympärilläni oli kuitenkin ihan tarpeeksi ollut hälinää, kun jatkuvien eläinten lauma ympäröi meitä. Kaipasin oikeasti vapauttani kulkea, sekä yksin oloa. En enää koskaan pitäisi mitään itsestään selvyytenä.
”Enää mikä olisi sopiva merkki..”, Kolli mutisi itsestään. Eihän se edes ollut vaikeaa. ”Puolikas variksen ruuan veroinen riista itselleni”, Naurahdin. Kolli katsoi minua pitkään, mutta se oli myönnettävä että se oli vain niin jotain.. sarkastista. Niin, saaliista se alkoi. Tosin en tietänyt miten saastuttaisin riistan. Oli talvi, saalis ei enää auringon lämmöstä pilaantunut. Noh, ehkä löytäisin jotain sopivaa.
”Kivi kasa, se on helppo tehdä”, Nyökkäsin. Sitten kaksijalka tuli. Katsoin hermoissani kolliin vielä, ennen kuin käänsin kaksijalkaan katseeni. Sillä oli jokin.. tummaa sinistä muistuttava.. pitkä.. sotkussa olevaa ruohon kortta. Purin huultani, miettien kuka joutuisi siinä kitumaan. Päästin kuitenkin ilmoille hermostuneen kehräyksen, yritin jopa maukua. Kaksijalka yllättäen lähtikin meidän suuntamme. Tämän täytyi olla unta. Ota Corona. Sydäntäni riipi ajatus jättää kolli tänne. Jotenkin minusta tuntui että kaksijalka nyt nostaisi minut kopista pois en yht äkkiä osaisi edes tapella- Fetus! Tämän takia sinun ei pitäisi rakastua tyhmiin meripihkan silmäisiin kolleihin! He tuottavat vain harmia. Yritin kerralla panostaa, yritin saada ajatukseni tasaan. Leiki kilttiä, kunnes tullaan ulkopuolelle, rimpuile, sihise, kunnes juokse. Toivo ettei Kaksijalka tiedä sinulta puuttuvista kynsistä ja pitää sinua silti suurena uhkana. Ja kaksijalka todellakin tassutti eteeni alkaen avata häkkiä. Melkein puskin toisen päälle, yrittäen olla.. yäk.. ihastuttava. Kaksijalka todellakin otti minut syliinsä, alkaen heti kimittämään oudosti, vinkumaan ja rapsuttamaan minua. Yritin kehräämään ja olemaan kaksijalalle mieliksi. Jos Corona koskaan kertoisi kenellekkään siitä kuinka olin joskus pehmitellyt kaksijalan sylissä hän olisi kuollut alle 3 silmänräpäyksessä. Pystyin lupaamaan sen ilman kynsiäkin. Katsoin kun Coronan hahmo valui hiljalleen kauemmas. Minä todellakin pystyisin tähän. Kaksijalka alkoi taas vikisemään, alkaen käpälöimään minua. Hän tunki sitä oudon näköistä kortta ympärilleni. Tunsin kuinka tuo kiristi minua, lisäten vain haluani paeta. Saada tämä kapistus pois. Pian Kaksijalka tulikin jo ulos pesästä kanssani. Siristelin silmiäni kun näin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa auringon valoa. Kun silmäni tottuivat siihen, aloinkin jo rimpuilla, heti. Aloin sihistä murista ja huitoa tassuillani. Kaksijalka ei päästänyt minusta otetta ennen kuin läpsäisin häntä poskelle. Toki kaksijalan poskeen ei jäänyt jälkeä, mutta hän laski minut alas. Hän yritti suojata minua tassullaan, pitää hennosti kiinni, mutta osasin jo karata. Hyppäsin pois hänen otteestaan ja juoksin. Kaksijalka karjui perääni, kun tosissani juoksin. Pidin sentään muistissa pesän josta karkasin. Tassutin vain parin pesän taakse josta minua ei enää näkisi. Tasasin henkeäni, kun olin päässyt sopivan matkan päähän. Enää olisi ajan kysymys kun kolli pääsisi paikasta ulos. Hänellä oli sentään kynnet. Katsoin kujaa jonne olin juossut.. ei paha.
Minulla meni hetki saada tyydyttävä saalis.. kaksi hiirtä ja yksi lintu. Sitten puolitin ne. Lähestyin löyhkääviä varisen ruoka kasoja. Söin toisen puolen ennen kuin leikin variksen ruualla. Jotenkin variksen ruoka oli kuorittu lehtiin, aloin repimään noita ohuita mustia lehtiä rikki, josta levisikin oudon näköistä tavaraa. Kaksijalan variksen ruokaa. Aloin pyörittelemään riistaa variksen ruuassa, kunnes olin valmis. Kävin oudottamassa saaliit selviin paikkoihin. Pesän rakoihin, niin että ne näki matalalta, aivan kujan viereen tutkaillessa, polun varrelle aivan yhden puskan juureen ja sitten sen pesän eteen josta lähdin. Juuri sinne päin jossa olin, mietin miten tekisin tämän niin ettei riista lähtisi menemään. Päätin asettaa sen puun oksaan, joka osoitti siihen suuntaan jonne lähdin. Siihen meni aikaa kyllä! Mutta se oli sen arvoista. Kun olin saanut kaiken tehtyä, toivoin että riista pysyisi siellä. Sekä että kolli huomaisi ne. Palaisin auringon laskiessa katsomaan olivatko riistat pysyneet siellä. Nyt pajasin kujalleni. Siistin itseni ja aloin puremaan kortta poikki, en olisi kenenkään koti kisu. Oli vaikeaa saada tuota poikki, koitin jopa repiä sitä seinää vasten. Lopulta sain kuin sainkin sen rikottua, ja heitin korren maahan kun rimpuilin sieltä pois. Auringon laskiessa saaliit olivat vielä paikallaan, enkä nähnyt kivi kasoja vielä missään, joten pajasin kujalle ja päädyin ottamaan pikku unet.
//935 sanaa
//Corona?
