Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Niin, tosiaan. Jäin kiinni, toivoin ettei Coronalle kävisi yhtikäs mitään. Hän juoksisi pakoon ja ilmoittaisi muille vaarasta. Kuulin kyllä kollin askeleet häkin ulkopuolella, mutten pystynyt kuin toivomaan kollin juoksevan tarpeeksi kovaa että kaksijalka ei saisi häntä kiinni. Loppujen lopuksi Kaksijalat eivät olleet nopeita, sekä yleensä aika kömpelöitä. Heitä vain pitäisi osata varoa eikä pudota tyhmiin ansoihin, kuten minä olin antanut itseni vaistojeni varaan lihapalan kanssa. Tunsin kuinka kaksijalka lopulta kömpelösti nosti minut, otin paikkani häkin perukoilla, ottaen tukevan asennon. Jos pysyisin istumassa luultavasti vielä kaatuisin naamalleni. Tosiaan, mikään ei muuttunut, tilasta toiseen. Pystyin ehkä juuri ja juuri tuntemaan täällä olevan lämpimämpää kuin muualla, joka oli tosissaan outoa. Kuitenkin, kuului hälinää, kiljaisuja, jotka saivat turkkini pörhistymään. Suljin silmäni, yrittäen miettiä pakokeinoa. En ollut kaksijalkojen pentu, en todellakaan. Mielummin kaikkea muuta. Mutta miten pääsisin pois? Jos pääsisin kaksijalkalassa pakoon voisin ihan rauhassa seikkailla ilman mitään huolia. Mutta siinä oli taas se, en voinut antaa Coronan luulla että kaksijalat tappoivat minut, toinen vielä surisi tai jotian muuta ääliömäistä. Tai no, en usko hänen surevan minun perääni lainkaan, mutta ruskapentu ja muut olivat ihan eri asia. Minä ja Dakota tulimme loppujen lopuksi ihan hyvin toimeen. Mutta jos se ääliö yrittäisikään tulla perääni hän olisi kuollut. Heidän pitäisi siirtyä, muuttaa kauemmas. Oli idioottimaista kokoontua edes yhteen saatti luottaa toiseen. Oli turhaa luottaa, avautua, olla ystävä, koska siksi että se oli aivan turhaa. Kaikki lopulta olisivat vain oman etunsa perään, eikä ollut ideaa tyydyttää ketään muuta. Aikaa kului, kunnes jatkunut hälinä ulkopuolella lakkasi, hälin lisää, minua liikutettiin.. Pysyin yhä viimeisessä nurkassa valmiina hyökkäämään. Sitten kuulin ääniä, eläimiä, kaameasti toisia eläimiä. Turkkini pörhistyi ja kynteni avautuivat. Yht äkkiä luukku avautui edessäni, se oli jotain paksua mustaa ainetta ja näin uuden kiiltävän keppi aidan. Joku nosti minut ja minähän raavin ja sähisin. Ei se ollut pelosta, ennemmin halusta ja suunnitelmasta päästä pois. Myös ahdistuksesta kun joku koski minuun. Kaksijalka päästikin minusta irti ja putosin. Nopeasti vilkuilin ympärilleni katsoen oudon muotoista pesää. Se jatkui suoraan ja omasi mutkia.. En pitänyt siitä, pinkaisin juoksuun lähtien kohti lähimpää kulmaa. Kuin olisit mennyt puskan taakse piiloon. Mutta kulman takana oli umpikuja. Ketunläjät! Kaksijalka sai minut kiinni, saaden taas sihinää seurakseen. Hän vei minut pehmustettuun aitaukseen. Siinä tosiaan oli kiiltävä risu aita, kuin seinämä. En koittanut edes purra sitä sillä tiesin sen olevan kovaa. Murisin ja sihisin kaltenevalle kaksijalalle, tutkien sen jälkeen pesää. Pieni, siellä oli pupunpapanoita ja vettä, lämmintä, meluisaa, ehkä ihan siedettävä paikka levätä. Edellis yö oli taas mennyt kaksijalkojen jälkien paikannukseen, etsimiseen lähinnä koska niitä ei ollut. Otin rennon asennon hiljattain, painuen kippuraan. Pystyin kyllä nukkumaan melussa, mutta eri asia pystyinkö nukkumaan vieraassa paikassa. Lopulta nukahdin helposti.
Seuraavan kerran kun heräsin heräsin viiltävään kipuun, meteliin. Olin käärittynä johonkin pehmeään, ja kun katselin ympärilleni kaksijalkoja pörräsi kaikkialla. Aloin sihistä ja yrittää päästä pois mutta tunsin huumaavan kivun lonkassani sekä tassuissani. Muistin haikeasti kivun kun jotain oli käynyt, joku oli tökkäissyt minua kuin piikkiherneen piikillä. Näkökenttäni oli yhä sumea, mutta kuulin yhä huudon ja ulvonnan taustalla. Mitäh? Taas kaikki tuntui sumenevan, ja kun tulin tajuihini tajusin olevani taas kopissa. Kipu ei ollut enää läsnä, tai oli kun liikuin. Katsoin ympärilleni silmieni alkaessa tarkentua. Tassuni olivat peitetty jollain valkoisella pehmeällä.. Kaikki muu näytti olevan ennallaan. Kun yritin liikuttaa tassujani, nousta pystyyn, kipu läpäisi minut, joten yritin pysyä paikallaan. Kömmin kuitenkin pupun papanoille, haistaen niitä. Ne eivät haisseet ulostelle? Kai se oli jokin versio ruuasta. Täällä oli vaikeaa erottaa hajuja toisistaan, sillä joka puolella haisi eri eläin, joten välttelin haistelemista. Kerran olisin loukussa ilman tietä ulos, minun kai pitäisi syödä. Mutta en varmasti söisi tuota. Ei kukaan minua tullut pelastamaan ainakaan. Voi rotta! Mihin olin itseni ajanutkaan. Pitkän paikalla pysymisen jälkeen päädyin maistamaan papanoita. Oli totta ettei se ollut kanin ulostetta, mutta se ei todellakaan maistunut sitä paremmalta. Kuin kuivaa lihaa, johon oli tungettu ties mitä. Vedikään ei maistunut kodin vedeltä, vaan se oli turhan mautonta. Join vetta kumminkin.
Seuraavana päivänä pääsin kaksijalan hoitoon, vaikka kuinka yritin näytt etten halunnut hänen inhoja vaaleanpunaisia käpäliään lähelle, hän yritti jatkuvasti koskea minuun. Lopulta hän alkoi kiusaamaan kipeitä tassujani, käärien minut taas siihen pehmeään sammaleeseen. Tämä sammal oli ohutta, keltaisen väristä. Tosin se oli hyvinkin puhdasta, eikä omannut lainkaan multaa seassa. Hän vaihtoi valkoisen asian, ja taas kosketteli minua. Kun viimein sain tilaisuuden purra häntä, purin. Kaksijalka ärjäisi päästäen minusta irti. Vaikka kuinka sähisin hän vei minut taas sinne koppiin. Taas nukkumaan napusten jälkeen. En tajunnut mikä sai minut nukkumaan niin paljon. Mutta seuraavan kerran kun heräsin, huomasin kaksijalan. Se toi viereeni uuden ystävän. Huomasin sitten liian tutun turkin väläyksen. Corona?!??!?!?!? Sekasortoiset tunteet myllersivät lävitseni, kun katsoin toisen suuntaan. Oliko muitakin jäänyt kiinni? Mitä hän täällä teki? Aikoivatko he satuttaa häntäkin? Eivät he saisi! Minä pitäisin siitä huolen! Mutta miten.. Olin vain häkissä jumissa, miten minä voisin auttaa toista. Katsoin toisen suuntaan, olkko toinen tulossa kenties pelastamaan minua? Fetus lopeta! Mieti! Sinun on päästävä välittömästi täältä pois. Yritin luonnostani avata kynsiäni, mutta kova kipu vihlasi lähvitseni. Pystyin juuri ja juuri istumaan kivun kanssa, ruoka oli muuttunut ajan myötä, nyt siinä oli joitain.. enemmän riistamaista sekoitetta.
”Kukas se siinä?”, Kysyin, vaikka olinkin jo nähnyt jotain, jostain syystä sydämeni tuntui kuin tulevan ulos rinnastani. Se hakkasi niin kovaa. Miksi se hakkasi? Ei se ollut niin että olin peloissani saati vihainen, kaikki oli hyvin. En ollut tosin helpottunutkaan kun näin toisen lukittuna laatikkoon, enemmän tympääntynyt.
”Fetus? Sinäkö se siinä?”, painauduin mahdollisimman lähelle kiiltävää aitaa hymyillen vähän.
”Tuliko sinulla jo ikävä aavevarjo? Tämä ei nimittäin ole lempi paikkojani olla, voin kertoa”, En tietty näyttänyt toiselle haavoittuneita tassujani, se olisi vain silkkaa tyhmyyttä ja heikkoutta.
”Ei tullut, oletko kunnossa? Oletko löytänyt vielä keinoja paeta?”, Toinen uteli huojentuneisuutta äänessään. Siristin silmiäni. Miksi minun asiani kuuluisivat yht äkkiä hänelle? Miksi hän edes välittäisi. Sitä paitsi jos osaisin karata olisin jo karannut. Olin kuitenkin tehnyt huomiota. Joitain eläimiä päästettiin kaksijalan valvomana ulos, sekä nuo eläimet aina tekivät jotain ulkona, en ollut varma mitä, mutta se olisi varmasti yksi keino. En kuitenkaan halunnut elätellä turhia toiveita.
”Toki, he vain leikkasivat jotain tassuistani enkä ole varma mitä. En ole vielä keksinyt juonta. Saitko muut turvaan? Olisi turhauttavaa jos kaiken työn jälkeen ruskapentu kuolisi kaksijalkojen käpälissä”, Tokaisin kylmällä äänellä, sillä en halunnut näyttää että oikeasti välitin.
//1028
//Corona?
