Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Niin, ei kaikki ollut helppoa sen jälkeen kun oli herännyt Villisielun tömähteässä puuta vasten. mutta ainakin olin tehnyt oikean valinnan. En ehkä osannut olla lempein ja ruusuilla tanssivin emo olemassa, mutta en ainakaan antanut Villisielun lopettaa raukkaparan elämän nauhaa. Lopulta kun tutustuin naaraaseen, sain kuulla toisen olevan itsekkin orpo, eikä hänelle ollut todellakaan ollut helppoa luottaa pentu tassuihini. Se tosin näkyikin että naaras ei tosissaan halunnut tehdä näin. itku melkein joka kerta, kun hän näki pentunsa. Toki se voisi olla pennun isästä, isästä joka oli yhä Villisielun mielessä yhä elossa, mutta muille kuollut. En ymmärtänyt miksi naaraalle oli niin tärkeää valehdella pennulle isän elossa olosta, mutta tottelin jokaista naaraan ohjetta. Toki en osannut rakastaa pentua kuin oikea emo, mutta estin toista silti puhkaisemasta silmäänsä, tai sitten karkaamasta ulos. Yritin siis todella kaikkeni. En ollut tosin nähnyt rajaa silloin vartioivaa kollia, kaipasin toista ehkä vähän, tuon viisasteluja. Tietty minun joskus piti käydä jaloittelemassa, sekä hankkimassa riistaa, sekä sabotoida kuoloklaanin reviiriä. Nuo ällöttävät inhottavat. Olin varoittanut pentua että minulla menisi tänään vähän pitempään, sillä aion luoda uuden myrkky kanin, tai jonkun saaliin, tai enemmän saaliita. Jäin kuitenkin kiinni. Musta, nuori naaras, vihreillä silmillä, sekä valko ruskea sekä mustan täplittämä naaras, sekä musta kolli ruskeilla silmilä. Omasin suussani kirjaimellisesti vesimyyrän, kolmikko katsoi minua hetken, sekä minä heitä. Aloin sihistä, jolloin kolmikkokin heräsi. Minun täytyisi paeta! “Sinä olet siis se klaanin reviirillä saalistava haaska”, Kolli murisi, en vastannut mitään, vaan pakitin, hieman. “Jos lähdet nyt, etkä pidä pesääsi enää siellä missä toinen partio on, selviät ehkä hengissä”, kilpikonna kuvioinen naaras murisi, ei.. EI ei ei ei, he ovat pesällä! Ruskapentu! Toisaalta pentu ei olisi minun harmini, tai olisi, mutta tuon kuolema.. ei merkkaisi mitään. Sihisin pakittaen, mutta pian tunsin kynnet niskassani ja ulvaisin, joku repi minua heti kunnolla. Rimpuilin minkä pystyin, sekä pian kolli tuntui antavan periksi. Juoksin minkä pystyyin kauemmas, saalis jääden lojumaan perääni. Korvani, sekä kylkeni, olivat aivan.. tuhottu. Ihan kuin rintani jäljet eivät olisi antaneet jotain kuvaa, mutta saati nämä. Juoksin leiriä kohti, en sinne, enkä sen lähelle, vaan kohti. pysähdyin ettei minua voisi kuulla. Voi nyt.. Pentua ei löydetty, kuulemma vai jälkiä minusta.. Hyvä. Pingoin taas juoksuun, yrittäen löytää nuoren kollin tuoksua metsästä, asia ei ollut helppo, sillä yö oli aivan juuri laskemassa. Kirosin tuota faktaa, kun jatkoin matkaa. Antakoot olla! Villisielu ei enää löytäisi minua, eikä sen puoleen omasisi mitään mitä tarjota. Lopulta hidastin vauhtia kun olin tarpeeksi kaukana omasta mielestäni. Tämä oli tuttua, ei pesää, ei leiriä, siksi en kiintynyt siihen.. ei minusta olisi sellaiseen turhaan. En voinut tietää miten Villisielun jälkiä ei tunnistettu, ehkä tuo naaras oli puhunut jonkun puolelleen tainkoko ryhmän tai.. en tiennyt. Tosissaan naaras oli aina laimean hajuinen, sekä usein vetinen, joskus papanoissa, peittäen hajunsa tuohon. Kuljin pitkälti suuntaan jos toiseen, kunnes yö vallitsi, kampesin itseni puun juurelle nukkumaan.
Kun Aamulla heräsin, Villisielu tökki minua, toisella oli ilmeessään oli pelkoa, suoranaista kauhua. Olin usein nähnyt naaraan pelkäävän jotain, mutta tällä kertaa näytti siltä, että turkkiaan myötä hän lemusi, oli itkenyt, sekä valvonut koko yön, sen vain näki. Nousin rauhallisesti ylös, katsoen naarasta hämilläni. Ai niin, se pentu. Huokaisin pitkään, niin, se pentu olisi nyt vastuu alueellani, saati mitä toinen tekisi jos löytäisi sen ensin. En sanonut mitään, kun katselin ympärilleni. En voinut tietää minne pentu oli ajautunut, mutta kyllä minä ehkä löytäisin sen. ”Mene vain kotiisi, osaan kyllä”, Mutisin, naaras epäili, hän oli oppinut että vaikka en omannut kynsiä, omasin terävän kielen. Voitin aina tappelun hänen kanssaan. Lopults Villisielu huokaisi, sulki silmänsä, suoden katseensa maahan surullisesti. Naaras alkaisi pian itkeä, epäilin kuitenkin että toinen ei saisi enää silmiään vuotamaan, sen verran hän oli kyyneliä vuodattanut. ”Selvä, pidä pukkaiseni turvassa..”, Villisielu kuiskasi surkeana. Niin, pennulle kodin anto orpona, taisi olla parhain tehtävä, mutta orvoksi jättäminen? Oli liiankin helppoa. Paitsi kun oli kissa kuin minä, aivan liian myöntyväinen. Tosin tiesin että en saanut tästä mitään, joten lähdin kulkemaan eteenpäin, hieman turhautuneena katsellen ympärilleni, miettien suojaisaa paikkaa. En katsellut tarkasti, sillä suurin osa minusta oli leimannut pennun jo menetettyihin tapauksiin, en pelännyt sitä ajatusta, katsoin sitä kylmän viileänä. Olin kulkenut jo jonkin matkaa, kun eteeni tupsahti pirun pelto, ennemmin seurasin kissan hajua, en Ruskapennun, jonkun toisen! Tutun hajua. Aavevarjo, kissa jonka haju oli palannut mieleeni, joka.. lohdutti. Mitä toinen teki niin kaukana. Olin kiertänyt mahdollisimman kaukana hajusta, tai hajun keskustasta, epäillen hiippaillen eteenpäin. Pian näin ruskean turkin katsovan aivan eri suuntaan minusta. Istahdin, ottaen hyvän asennon. ”Kappas, näemme taas. Ennen kuin häädät minut, haluan apua, pentu olisi pulassa”, Tokaisin viileänä, toivoen kollin ymmärtävän, kyllä hän.. kyllä hän ymmärsi. En tosissani omannut intoa pennun etsimisessä, mutta halusin ehkä hieman pelottavan paljon viettää aikaa toisen kanssa. ”Tai no miksi häätäsit, olemme kaukana pikku kodistasi, eikö niin?”, Kysyin ehkä hieman irvaillen, katsoen minuun kääntynyttä kollia.
//785 sanaa //Corona aka Aavevarjo?
