Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Kuuntelin kaksikon puheluita, melkein puoli korvalla, sillä tavallaan oletin vastauksen olevan kieltävä, mutta toisaalta pennusta eroon pääsy oli se mitä halusin – tai oliko? Ei halusin, halusin takaisin sen kirotun vapauteni, näillä kissoilla ei ollut mitään tarjottavaa minulle enää. Villisielu oli sortunut kyyneliin, kun käänsin katseeni häneen. Ihanko totta? Rauhoitu nyt hyvä naaras. Katsoin itsekkin pientä pehmokasaa, jota Ruskapennuksikin sanottiin, miten se pörrö kasa olisi niin tärkeä, tai ainakaan se ei ollut minulle, ei todellakaan ollut. Ei juuri ja juuri elävään miukuvaan kasaan voinut kiintyä? Eihän? En ehkä kokonaan hyväksynyt sitä totuutta että pentu oli kaivertanut palan sydämmeeni ja tunkeutunut sinne. Ei, pentu ei olisi minulle tärkeä, fetus sinä et näytä tunteitä näiden hiirenpapanoiden edessä. Ja niin istuin siinä tyynenä, katsoen kaksikon välistä puhe tuokiota. Taivaslaulu näytti niin lempeältä, niin tyyneltä, niin emomaiselta, rakkaalta. Mieleni teki murista ja napata pentu mukaan. Noin joukkoon sitoutunut ja muihin sitoutunut naaras ei opettaisi pentuani väärin. Vaikka hän itse oli menettänyt pentunsa, tätä hän ei veisi. Tunsin kuinka häntäni heilui selvästi ärtyneenä, sillä tunsin Aavevarjon varoittavan katseen niskassani. Liikekin, niin kuolet, se sanoi. Taivaslaulu herätti itkevän naaraan huomion sanomalla tuon nimen. Taivaslaulun silmistä vuotivat kyyneleet, ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet olevan surusta, rypistin silmiäni. Villisielu nosti katseensa, jonka takana kaikki epäsorto lepäsi, kaikki suru, kaikki pelko, kaikki viha.. Sekä toivo, sitä en ymmärtänyt naaraassa, hän yhäkin osasi toivoa parasta tuon jälkeen? Kaiken sen mitä kuulin, mikä oli ollut hullua.. Hän, hän oli vain niin omansa. Jäin kuuntelemaan Taivaslaulun sanoja tällä kertaa kokonaan, kuinka tuo lupautuisi pitämään pennusta huolta, nuo lupaukset, sekä vannonnat. En pitänyt siitä, en alkuunkaan, mutta Villisielu näytti melkein kihisevän onnesta, tai no, helpotus näkyi hänen silmissään, kun hän käänsi katseensa maahan ja nyökkäili. Villisielu kuunteli vielä jurinan kuinka ottoemo kuolisi tuon puolesta. Niin niin Hänen silmissään tosin pystyin huomaamaan.. sanasen vihaa? Mitä naaras aikoi? Tosin ilme muuttui takasin normaaliksi, kun tuo käänsi katseensa takaisin taivaslauluun. Naaras oli pyyhkinyt kyyneleensä, vetänyt naamalleen lempeän, huojentuneen hymyn, kuin ei tietäisi miten käyttää naamaansa, sekä sillä olevia tunteita.
”Kiitos, en voi muuta sanoa kuin kiitos. Pitäkää eritoten huolta ettei kuoloklaani kuule pennusta, uskon että teistä tulee mahtavat vanhemmat”, Villisielu sanoi, pidätellen kyyneliään. Sen näki, sillä naaras vältteli kaksikon katseita. Sitten hän kuitenkin jätti katseensa poikaansa. Tosiaan, tämä oli kai hyvästit. Naaras hylkäisi pentunsa viimein ja viimeistä kertaa. Katsoin irvakkaasti toista. En olisi koskaan noin tyhmä että hankkisin pentuja ja joutuisin tuohon. Nostin kumminkin katseeni Aavevarjoon, kun Villisielu visersi hyvästit, niin kuin joka kerta kun hän lähti pesältä. Aina toinen ei tosin sanonut niitä pennulle, vaan rukoili.
”Emo rakastaa sinua.. ehkä joku päivä ymmärrät.. saat nyt hyvän kodin, hyviä kissoja.. parempaa mitä olisin voinut tarjota..”, Villisielu visersi, nostaen pentunsa suuhunsa, ojentaen pikkuisen Taivaslaululle, joka otti pennun ilomielin vastaan. Tuo nopeasti kääntyi, vei pennun ilmeisesti pesäänsä. Ruskapennulle olisi selitettävää kun hän heräisi vieraiden joukosta. Katsoin haavojani, tietäen olevani jo väsynyt. Minun täytyisi löytää paikka levätä. Koko luonto olisi alueeni, mutta en halunnut tosiaankaan jäädä pedon kynsiin.
”Minun täytyy mennä, tiedättehän, he huolestuvat pian kun minua ei näy”, Villisielu naurahti, kulin kun Taivaslaulu aloitti jotain lempeää puhettansa palaa pian, mutta tajusi pian ettei villisielu edes jäänyt kuuntelemaan niitä, lähti vain metsään. Hetkeksi kääntynyt katseeni Aavevarjosta palasi nyt ruskeaan kolliin. Siristin silmiäni.
”Aavevarjo lupasi sijaa minulle ja pennulle, enkä tiedä miten pitkälle pötkin väsyneenä, verisenä, sekä noh, kivuissani, olisin petoille oikein haave saalis, joten sallitteko päikkärini ja turkin siistimisen maillanne?”, Kysyin katsoen valkoisia kissoja. Ehkä Ruskapentukin heräisi niin pystyisin selittämään pikkuiselle. Kaksikko katsoi minua yllättyneenä, kuin olisin sanonut jotain väärää. Katsoin sitten Aavevarjoon.
”Etkö luvannutkin Aavevarjo?”, Katsoin kolliin, ärsyyntyneenä ehkä hieman. Oliko toinen luvannut jotain mitä ei voisi pitää? En toki voinut sanoa ettei äänessä ollut inhoa.
//606 sanaa
//Corona mer taivas joku?
