Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön lähialueet
Härmän jännittynyt katse pyyhkäisi Päivänsäteestä Kanervaan ja takaisin. Hänen oli vaikea pähkäillä, mikä olisi oikea liike tällä hetkellä, miten hänen kannattaisi elehtiä ja puhua – oli perin vaikeaa päättää, kummalle kissalle hän laittaisi näytelmän pystyyn, vai tepsisikö sama esitys molempiin. Kanervan saapuminen ja outo käytös oli ollut kuin kylmä sadekuuro leutona viherlehden päivänä – ja aivan kuten turkille kerääntyneet sadepisarat, ei Härmä näin lyhyessä ajassa saanut karistettua sekavia ajatuksiaan kaikoksiin. Hänen järkensä ei tuntunut pelaavan, ja tilaisuus selvitellä nämä oudot, hämmentävät tunteet aukeaisi vasta myöhemmin. Parantajakollin oli taisteltava hänen aivonsa vallaneen sumun läpi ja toimittava jollain tapaa järkevästi.
”Maltan tuskin odottaa päästä toivottamaan sinut tervetulleeksi uuteen kotiisi”, Päivänsäde myhäili ja Härmää alkoi yhtäkkiä tavattomasti ärsyttää naaraan läsnäolo. Hän peitteli vain vaivoin happaman ilmeensä, kun kolmikko asteli ulos yrttivarastosta. Persiljat unohtuivat ruukkuihinsa, minkä Härmä huomaisi harmistuksekseen vasta kotona.
Kanerva ei enää näyttänyt suhtautuvan Päivänsäteeseen yhtä pelokkaasti, vaikka Härmä huomasikin tämän kävelevän hieman jännittyneessä ryhdissä. Iäkkään naaraan piirteissä erottui nyt se sama ärsytys, mitä kolli itsekin sillä hetkellä koki, ja jokin lämpimähkö tunne teki itselleen tilaa hänen sydämessään. Härmästä tuntui, että hän ja Kanerva kaikista sanoittamattomista tunteistaan huolimatta olivat tällä hetkellä samalla puolella, yhtyneet Päivänsäteeseen kohdistuvassa inhotuksessa. Tuo naaras ikään kuin pilasi tämän hetken, rikkoi jotain kaunista ja työnsi viekkaan kuononsa heidän kahdenkeskisiin asioihinsa. Niin Härmä ainakin ajatteli. Ehkä Kanervan ärsytys kumpusi ennemminkin siitä, että johtajatar oli vesittänyt hänen pakosuunnitelmansa.
”Kerrohan, Kanerva, miten te kaksi tapasitte?” Päivänsäde kysyi hymyillen tavalla, jonka Härmä ensimmäistä kertaa heidän tuttavuutensa aikana koki vaaralliseksi. Siksi hän kiirehtikin vastaamaan mentorinsa puolesta, jotta tämä ei vain paljastaisi mitään kummallekaan epäedullista.
”Siitä on jo kauan”, harmaa kolli aloitti ja viritteli kasvoilleen jotain ystävällisen hymyn tapaista, ”olin silloin melko nuori ja -”
”Minä pyysin Kanervaa kertomaan, en sinua”, Päivänsäde tuhahti terävästi ja naaraan siniset silmät kapenivat. Härmä piti hänen katsettaan hetken, jopa uhmakkaasti, mutta hiljeni sitten. Ei hän tässä tilanteessa muuta voinut kuin luottaa siihen, ettei Kanerva kertoisi liikaa.
”Niin, sinä olit hyvin nuori”, parantajanaaras jatkoi Härmän kertomusta hetken päästä. Hän vältteli kummankin kujakissan katsetta ja piti omansa edessään. Kanerva puhui hitaasti ja harkiten; Härmä rentoutui hiukan. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä varmaksi siitä, ettei vanha naaras mainitsisi sanallakaan hänen kuollutta emoaan.
”Niin nuori, ettet taida edes muistaa ensikohtaamistamme. Otin Härmän siipeni alle, en voinut jättää häntä oman onnensa nojaan.”
Päivänsäteen suunnalta kuului jokin hiljainen tuhahduksen kaltainen.
”Kuinka koskettavaa. Tätä en sinusta tiennytkään, Härmä.”
Kollin nimi kuului painokkaasti Kanervan toiselta puolelta, mutta Härmä piti katseensa edessään. Päivänsäteen silmät tuntuivat polttavan reiän hänen turkkiinsa silkalla uteliaisuudellaan.
”Ja sitten?” Päivänsäde kehotti. Kanervan vihreä katse käväisi silmänräpäyksen ajan Härmässä.
”Kuljimme siitä lähtien yhdessä. Yhtenä iltana, kun Härmä oli jo käynyt levolle, lähdin läheiselle joelle juomaan. Minut yllätti pari erakkokissaa, ja taistelun tuoksinnassa putosin veteen. Ajauduin kauas, onneksi selvisin. Mutta kun palasin, Härmä oli kadonnut.”
Härmän syke kiihtyi ja hengitys kävi pinnalliseksi ja nopeaksi. Noin ei ollut käynyt. Ei mitään jakoa. Hän ei muistanut heidän yöpyneen minkään joen ympäristössä. Härmä oli odottanut Kanervaa päiviä, mutta naaraasta ei ollut näkynyt viiksikarvaakaan. Sitä paitsi, vaikka tämä olisikin palannut heidän paikalleen Härmän jo lähdettyä, ei Kanerva ollut yrittänyt seurata häntä. Naaraan nenä oli tarkka, hän olisi jäljittänyt toverinsa helposti.
Härmä ei ollut varma, yrittikö Kanerva sumuttaa myös häntä. Päivänsäteeseen tarina näytti tepsivän, sillä hänen seuraava kysymyksensä oli yksinkertaisesti, osasiko Kanerva uida.
”En”, ruskeaturkkinen naaras tokaisi. ”Paljon muuta minä kyllä osaan.”
Päivänsäde hymyili tyytyväisenä.
”Sitten sinusta tulee meille oikein hyödyllinen.”
Kanervan pää laski, ja Härmä tunsi äkkiä syvää myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli menettänyt vapautensa, Kanerva, tuo metsien yksinäinen erakko. Kanerva, joka vältteli muita kissoja, koska välitti liikaa ja kuluttaisi voimansa loppuun silkasta huolesta. Kanerva, joka nautti hiljaisuudesta, metsän tuoksusta ja mullasta tassujensa alla, päivänokosista omassa rauhassaan ja pitkistä kävelyistä sinne ja takaisin. Hänestä tulisi pelkkä työkalu Päivänsäteen pakkiin.
Oikeastaan Härmä taisi hieman inhota Päivänsädettä.
”Mihin olette oikein viemässä minua?” Kanerva kysyi ja loi epäluuloisen vilkaisun Päivänsäteeseen. ”Tarkoitin kysymykseni sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Miltä minun elämäni tulee näyttämään, mitä minun on tarkoitus tehdä?”
//Päivi?
KP-boosti käytössä
