Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Härmä vilkaisi Päivänsädettä, kun tämä kysyi hänen mielipidettään Ametistista. Parantaja oli kyllä huomannut, että nuorella kujakissalla oli tapana käyttää hieman… kovia otteita muiden kanssa. Härmä muisti, miten Ametisti oli taannoin mukiloinut Lyraa, ja naaraskissa oli joutunut parantumaan aivotärähdyksestä ja haavastaan päiviä. Eikä Lyra ollut Härmän tietämyksen mukaan ainut, joka oli kärsinyt Ametistin päähänpistoista. Ei voinut olla yhteisön edun mukaista, että hänen annettiin noin vain tehdä kissoja työkyvyttömiksi. Toisaalta, ei yhteisön etu Härmää paljoa kiinnostanut, sen verran vain, että hän sai itse elää siellä. Enemmän häntä vain ärsytti hoitaa Ametistin uhreja. Ei hänellä kovin kiireistä ollut, sillä yhteisö oli edelleen melko pieni joukko kissoja. Hän ei vain pitänyt hoitotyöstä.
”Niin, kenties hänellä viiraa hieman päässä. En tiedä hänen taustojaan”, Härmä vastasi tuumaillen. ”Hän vaikuttaa arvaamattomalta. En halua astua varpaillesi tämän asian suhteen, mutta minusta olisi hyödyllistä miettiä, tarjoaako hän enemmän hyötyä vai haittaa Kujakissayhteisölle.”
Ametistin panoksesta yhteisön tuoresaaliskasaan Härmä ei tiennyt. Sen hän oli huomannut, ettei kukaan kujakissayhteisön jäsen ollut kovinkaan hyvä metsästämään, joten puutteellisista saalistustaidoista Ametistia ei kannattanut lähteä syyttämään. Sitä suuremmalla syyllä yhteisö kuitenkin tarvitsi jokaisen kynnelle kykenevän metsästäjän, eikä todellakaan käynyt, että osa heistä vietti yhden kissan takia päiviä toipumassa.
”Kyllä hän aiheuttaa minulle paljon töitä. Ei se minua haittaa, sillä ei Kujakissayhteisössä ole yleensä paljoa potilaita. Mutta olen pannut asian merkille. Jos tarvitset tukeani jonkin… vaikean päätöksen edessä, lupaan tarjota sinulle asiantuntemukseni.”
He hiljenivät, Päivänsäde vaikutti pohtivan asiaa. Härmä antoi johtajattaren vaipua ajatuksiinsa ja keskittyi tarkastelemaan ympäristöään. Näillä seuduilla ei ollut korkeita rakennuksia. Kaksijalan pesät seisoivat toisistaan erillään, ja ne olivat leveämpiä kuin muualla. Monen pesän lähettyvillä nukkui useampi hirviö, joskus jopa kolme tai neljä. Täällä pihat olivat suuria, mikä oli Härmän mieleen. Kaksijalat olivat hekin innokkaita yrttien keräilijöitä ja kasvattivat niitä ahkerasti. Lehtikadon aikaan he pitivät kasvejaan läpinäkyvissä pienissä rakennelmissa, joissa ilma pysyi kylminäkin aikoina leutona. Niistä Härmä teki joskus hyviä löytöjä.
Nyt hänen katseensa kiinnittyi erääseen tiiliseinäiseen kaksijalan pesään. Se oli tuttu, ja Härmä arveli tuon pesän pihalta löytävänsä yhden tällaisen läpinäkyvän yrttivaraston. Hän heilautti Päivänsäteelle häntäänsä merkiksi seurata pesän luo, ja kaksikko jäi hetkeksi seisomaan pesää ympäröivän muurin viereen. He kuulostelivat koirien varalta – Härmä tiesi elukoiden olevan yleisiä näillä seuduilla – mutta piha oli hiljainen. Kun kujakissat loikkasivat yhdessä muurin päälle, he huomasivat, ettei pihassa ollut hirviöitä. Kaksijalat eivät siis olleet kotonaan, vaan ulkoiluttamassa hirviöitä.
Härmä ja Päivänsäde hyppäsivät alas muurilta helpottuneina. Retkeä helpottaisi huomattavasti se, ettei heidän tarvitsisi varoa kaksijalkoja. He saattoivat juosta vailla huolen häivää pihan poikki ja huomata, että Härmä tosiaan oli oikeassa – tarkasti hoidetun puutarhan nurkassa seisoi yrttivarasto. Härmä tunsi innostuksen tassuissaan, jotka nyt johdattivat häntä rakennelman luo kiihtyvässä tahdissa. Muutaman ketunmitan päässä varastosta hän kuitenkin pysähtyi.
”Mitä nyt?” Päivänsäde kuiskasi hänen takanaan, mutta ehdittyään Härmän kohdalle hänkin varmasti huomasi yrttivarastosta kantautuvan hajun. Siellä oli kissa. Kaksikko vilkaisi toisiaan – kannattaisiko nyt perääntyä, vai mennä riskillä sisään? Varastossa lymyilevä kissa oli kai huomannut heidät, sillä tämä ei päästänyt ääntäkään.
Jokin tuossa tuoksussa oli kiinnittänyt Härmän huomion. Se tuntui kummallisen tutulta, eikä Härmä ollut keksiä mistä. Haju kutitteli hänen syvimpiä muistojaan ärsyttävällä tavalla, mutta lopulta hän tajusi. Ei kukaan muu kissa, johon hän oli elämänsä aikana törmännyt, tuoksunut tältä: vahvoilta yrteiltä, pihkalta, märiltä sammalilta.
Kanerva.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Härmä unohti peitellä tunteitaan. Hänen suunsa raottui hämmästyksestä ja laajentuneet silmät tuijottivat varaston läpikuultavaa seinää. Tietysti hänen olisi pitänyt tunnistaa Kanervan haju – se oli hänelle tutuin asia maailmassa. Ei hän ollut kuitenkaan voinut kuvitellakaan kohtaavansa tänään vanhan mentorinsa. Eihän Härmä ollut enää viime aikoina pitänyt sitä ylipäätään mahdollisena.
Kanervan tuttu hahmo erottui sumeana seinän läpi, kun tämä astui esiin yrttien takaa. Sama ruskea turkki, sama varautuneisuus kehon muodossa. Hänkin oli varmasti tunnistanut Härmän hajun, joten miksi naaras vaikutti pelokkaalta astumaan ulos? Johtuiko se Päivänsäteestä?
”Tiedän, kuka tuo on”, Härmä sanoi hiljaa. Päivänsäde kohotti kulmiaan. Härmä ei tiennyt, oliko naaras asiasta yllättynyt – parantajakolli ei ollut koskaan ilmaissut, että tunsi ketään yhteisön ulkopuolelta.
”Hän ei ole vihamielinen”, harmaa kolli jatkoi, ”mutta on varmaan parempi, että minä menen ensin yksin.”
Päivänsäde mietti hetken, hänen terävät silmänsä siirtyivät Kanervan hahmosta Härmään ja takaisin. Lopulta hän nyökkäsi.
”Hyvä on. Mutta tiedät, mitä nyt seuraa. Tuosta kissasta tulee Kujakissayhteisön jäsen.”
Siitä Härmä oli hyvin tietoinen. Kenties jopa iloinen.
”Totta kai.”
Harmaa kolli harppoi viimeiset askeleet kaksijalkojen yrttivarastolle ja astui sisään sen raollaan olevasta luukusta. Sitten hän näki Kanervan. Outo tunteiden kuohu, jota Härmä ei ollut pitkään aikaan tuntenut, valtasi hänet. Surua ja inhoa, mutta päällimmäisenä vain iloa ja helpotusta. Niihin hän halusi keskittyä nyt: vaikeat keskustelut saisivat koittaa myöhemmin.
Kanervankin kasvoilla paistoi tunteiden kirjo. Härmä näki, että vanha naaras oli myös jälleennäkemisestä iloinen, mutta tämän kehonkieli kertoi myös jostain muusta. Kanerva seisoi jännittyneesti, ja hänen häntänsä kiemurteli ilmassa hermostuneena.
”Hei, Kanerva”, Härmä sanoi. Hän piti vielä etäisyytensä, eikä astunut lähemmäs tervehtimään kissaa. ”Pitkästä aikaa.”
Kanerva vain tuijotti häntä hetken. Sitten hän vaikutti muistavan puhekykynsä ja hätkähti.
”Härmä. Mitä sinä teet täällä?”
Härmä hymyili.
”Olen ollut osa Kujakissayhteisöä jo pitkään. Toimin heidän parantajanaan”, kolli selitti. ”Miten sinä olet täällä? Etsin sinua kaikkialta.”
Härmä olisi voinut kysyä Kanervalta tuhat kysymystä. Polttavimpana erottui yksi: miksi lähdit? Sen hän kuitenkin halusi säästää myöhemmälle. Ei pelkästään siksi, että Päivänsäde oli kuulemassa vain parin ketunmitan päässä. Härmästä tuntui myös, ettei hän halunnut pilata tätä hetkeä. Jokin osa hänestä aavisteli jo, ettei hän pitäisi Kanervan vastauksesta. Nyt hän tunsi aitoa iloa ja onnea, eikä kolli halunnut minkään riistävän niitä häneltä.
”Saavuin tähän kaksijalkalaan viime viherlehtenä”, Kanerva selitti hetken päästä. ”Olen liikkunut näillä seuduilla, sillä täällä on paljon yrttejä. Ja vähän muita kissoja.”
Koirat pitivät siitä huolen, Härmä ajatteli. Hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää, miten ei ollut törmännyt Kanervaan, tai edes haistanut häntä, aiemmin. Härmä kuitenkin kävi täällä suhteellisen paljon – ei usein, mutta silloin tällöin. Oliko Kanerva voinut huomata hänet?
”Joka tapauksessa… Hienoa nähdä, että voit hyvin, Härmä”, Kanerva ehti vielä sanoa ennen kuin Päivänsäde tuli pilaamaan heidän hetkensä. Tummanharmaa naaraskissa astui sisään varastoon ja loi tiukan katseen Kanervaan. Vanha naaras värähti ja luimisti hiukan korviaan.
Härmä kääntyi katsomaan Päivänsädettä. Hän oli pitänyt itsestään selvänä sitä, että Kanervan olisi nyt liityttävä heidän joukkoonsa. Härmä kuitenkin tajusi jotain – he olivat kaksi yhtä vastaan. Kanerva ja Härmä olivat molemmat hyviä taistelijoita, ja peittoaisivat Päivänsäteen yhdessä helposti. Nyt kun Kanerva oli löytynyt, hänellä ei ollut mitään syytä olla osana Kujakissayhteisöä. Hän voisi jatkaa elämäänsä Kanervan kanssa.
Härmä oli tehnyt päätöksen – hän jättäisi nyt Kujakissayhteisön. He taistelisivat rinta rinnan Päivänsädettä vastaan ja pakenisivat. Johtajattarelta kestäisi tovi päästä takaisin pesään hakemaan apujoukkoja, ja sitten he olisivat jo kaukana. Härmä ja Kanerva olivat älykkäitä, he osaisivat peittää jälkensä. Heitä ei löytäisi kukaan.
Mutta kun Härmä käänsi katseensa Kanervaan hän huomasi, etteivät he olleetkaan samalla aallonpituudella. Kanervan katse pysyi visusti Päivänsäteessä, ja harhaili välillä vain mahdollisten pakoreittien suuntaan. Härmän yrityksistä huolimatta Kanerva ei ottanut kontaktia häneen, eikä näyttänyt valmiilta taistelemaan. Heidän yhdessä eläessään kaksikko oli usein joutunut tappelemaan muiden kissojen kanssa. Silloin pelkkä katse oli riittänyt merkiksi, ja parantajakaksikko oli oppinut lukemaan toisiaan hyvin.
Kanerva ei halunnut eikä aikonut taistella Härmän kanssa, kolli huomasi. Sen sijaan hän etsi pakoreittiä. Härmä tajusi siinä hetkessä, ettei Kanerva ollut ollenkaan iloinen hänen tapaamisestaan – naaraan koko olemus kieli siitä, että tämä halusi pois. Pois tästä tilanteesta, pois Härmän luota. Kanerva oli valmis jättämään hänet taakseen. Miksi?
Härmä ei kuitenkaan aikonut antaa naaraan livistää. Hän koki mielessään täyskäännöksen – innostus paon mahdollisuudesta muuttui helpotukseksi siitä, että Päivänsäde oli hänen mukanaan. Yhdessä he voisivat pakottaa Kanervan osaksi Kujakissayhteisöä.
Päivänsäde ei ollut tyhmä, hän vaikutti olevan jollain tapaa tietoinen oudosta jännitteestä, joka oli vallannut yrttivaraston. Hän piti katseensa Kanervassa.
”Sanoit, että tiedät tämän kissan”, Päivänsäde tokaisi kaiketi kehotuksena esitellä Kanerva hänelle. Sitä Härmä ei ollut aikonut tehdä, ennen kuin Kanerva oli osoittanut sille syytä.
”Hän on Kanerva”, Härmä sanoi ja astui varaston oven eteen. ”Hän on vanha mentorini.”
//Päivi? tantantaa…
KP-boosti käytössä
