Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Kujakissayhteisön lähialueet
Härmää sapetti. Ilma oli karsea, häntä koko päivän riivannut vesisade oli ehkä laantumaan päin, mutta napakka tuuli kiusasi edelleen. Maaperä oli kosteaa ja ruoho liukasta; moneen kertaan Härmä oli ollut kaatua mutaiseen maahan tassun livettyä väärään suuntaan. Riistasta ei ollut hetkeen näkynyt vilaustakaan, eikä hän ollut näiltä main erottanut vahvoja hajujälkiä. Nälkä kurisi vatsassa, mutta Härmän ei auttanut muuta kuin ottaa tiukempi ote edelleen mukanaan kuljettamistaan yrteistä ja pantava tassua toisen eteen.
Eniten häntä tietysti ärsytti se, että kuun kestäneet etsinnät eivät olleet tuottaneet tulosta. Kanervaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut, eikä Härmä ollut tullut yhtään lähemmäs mentorinsa löytämistä. Välillä hän oli tavannut kissoja, joista osaan he olivat aiemmin törmänneet Kanervan kanssa. Kukaan ei ollut nähnyt Kanervaa. Kerran eräs vanhempi erakko oli kertonut tavanneensa jonkun naaraan kuvaukseen sopivan, mutta johtolangan päästä Härmä oli löytänyt vain erään Kanervaa hiukan muistuttavan kotikisun.
Etsiminen alkoi todella turhauttaa Härmää, mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Viime aikoina hänestä oli kyllä alkanut tuntua yhä enemmän siltä, ettei Kanervaa koskaan tulisi löytymäänkään, mutta Härmä ei silti ollut valmis luovuttamaan. Hänen olisi löydettävä Kanerva, vaikka siihen menisi koko loppuelämä.
Kanervan ohella Härmä oli alkanut myös etsiä klaaneja. Hän oli kysellyt niistä tapaamiltaan erakoilta, mutta kaikki vaikuttivat tietävän enintään yhtä paljon kuin hän jo valmiiksi tiesi. Joidenkin mielestä klaanit olivat pelkkä myytti – legenda, jota jotkut suurisuiset olivat päässeet paisuttelemaan liikaa. Jotkut vain nauroivat hänelle ja katsoivat kuin mielipuolta. Härmä oli kuitenkin varma siitä, että klaanit todella olivat olemassa. Kanerva oli uskonut niin ja Kanerva oli aina oikeassa.
Härmä oli viime päivinä huomannut, että kissat vaikuttivat tietävän klaaneista vähemmän kuin hänen kotimetsässään. Tästä hän arveli, että oli suuntaamassa vain kauemmas klaaneista. Tietysti hän olisi voinut kääntyä takaisinpäin, mutta sitten koko reissu olisi ollut täysin turha. Sitä paitsi Kanerva saattaisi löytyä täältäpäin.
Härmä huokaisi helpotuksesta, kun pääsi märältä maalta turvaan kaksijalkojen polulle. Hän ravisteli vettä tassuistaan ja nuolaisi niitä pari kertaa. Sitten hän katsoi polulla eteenpäin ja sai hämmästyä.
Edessä näkyi paljon suuria rakennelmia, jotka koon puolesta kuuluivat kenties kaksijaloille. Härmä ei ainakaan keksinyt mitään muita otuksia, jotka olisivat voineet elää noin isoissa pesissä. Lisäksi hän erotti lukuisten tuntemattomien tuoksujen joukosta hirviöiden katkun – hirviöt ja kaksijalat kulkivat aina yhdessä, niin oli Kanervakin kertonut. Astellessaan lähemmäs hän huomasikin pari kaksijalkaista otusta erään rakennelman ulkopuolella, mikä vahvisti hänen oletuksensa.
Härmä kuuli oikealta puoleltaan hiljaisen naurahduksen ja käännähti säpsähtäen äänen suuntaan. Hänen katseensa kohtasi tumman naaraan erikoiset oranssit silmät. Härmä kurtisti kulmiaan; jotenkin tämä kissa ei tuntunut lupaavan mitään hyvää.
“Mitä naureskelet?” harmaa erakko kysyi mumisten yrttipakkauksensa takaa. Kissa katsoi häntä kiinnostuneena ja pudisti päätään.
“Onko tämä ensimmäinen kertasi kaksijalkalassa?” kissa kysyi, mutta näytti jo tietävän vastauksen. “Näytit niin hämmästyneeltä.”
Härmä pyöräytti silmiään.
“Oletpa sinä sitten tarkkavainen”, hän mutisi tarkkaillen kissan kaksijalkalaksi kutsumaa aluetta. Hän ei ollut koskaan käynyt missään vastaavassa, Härmä oli syntynyt ja kasvanut metsässä. Tietysti hän oli kuullut kaksijaloista paljon ja nähnytkin muutaman, mutta näin lähelle heidän elämäänsä nuori erakko ei ollut koskaan päässyt.
Hän oli kuitenkin utelias. Uusi alue tarkoitti uusia yrttejä. Kenties Kanerva oli ajatellut samaa ja Härmä löytäisikin hänet täältä. Hetken asiaa harkittuaan harmaa kolli lähti astelemaan kaksijalkalan suuntaan.
“Sinuna miettisin tarkkaan tuonne menemistä”, musta naaras sanoi ja sai Härmän pysähtymään. Hän katsoi kysyvästi taakseen noihin kummallisiin, oransseihin silmiin. Kissa kohotti välinpitämättömästi lapojaan.
“Jos sinne kerran joudut, et koskaan pääse pois. Tuota kaksijalkalaa hallitsee kujakissayhteisö.”
Härmä oli tänään saanut kuulla liikaa uusia sanoja. Miksi hän edes kuunteli tätä vierasta kissaa? Ei häneen ollut luottamista. Erakko päätti sivuuttaa toisen sanat kokonaan ja jatkoi matkaansa kaksijalkalaan.
Kaksijalkalan lähestyessä Härmää alkoi hiukan kaduttaa hänen päätöksensä. Hän ei vielä ollut edes astunut kaksijalkalaan, ja nyt jo hajut tuntuivat hyvin voimakkailta. Hirviöiden katku oli täällä hyvin vahva, ja siihen sekoittui myös muita kummallisia tuoksuja, jotka joko saivat hänet lähes oksentamaan tai veden herahtamaan hänen kielelleen.
Härmä katseli metsän turvista, miten kaksijalat liikuskelivat pesiensä ympärillä. Mitähän ne tekisivät jos näkisivät hänet? Yrittäisivätköhän ne kenties ottaa hänet kiinni tai jotain? Mieluiten Härmä ei jäisi kaksijalan uhriksi, joten hänen oli oltava hyvin varovainen. Kaiken lisäksi hänen oli varottava tätä kujakissayhteisöä, sillä hän ei myöskään halunnut jäädä kaksijalkalaan ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta ei ollut mitään varmuutta siitä, että yhteisö oli oikeasti olemassa.
Härmä jännittyi kun kuuli läheltä puhetta. Hän katseli varuillaan ympärilleen ja huomasi kaksi kissaa aivan lähellä. Hän sätti itseään siitä, ettei ollut huomannut kaksikkoa, mutta ei jähmettynyt paikoilleen vaan hiipi varovasti lähemmäs. Kollin harmaansiniset silmät seurasivat tarkasti kaksikkoa erään pensaan suojista.
//Keiju tai Päivi?
