Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Klaanien lähialueet
Härmän turkki oli likomärkä. Hän oli herännyt aamulla keveään tihkusateeseen turkillaan, eikä ollut suuremmin jaksanut välittää asiasta. Luonnonvoimat olivat kuitenkin oikullisia ja selvästi tänä päivänä Härmää vastaan: sade oli nimittäin voimistunut moninkertaiseksi ja tuonut mukanaan ankaran tuulen. Sää ei todellakaan ollut ihanteellinen hänen etsintäretkelleen, mutta Härmä puski määrätietoisesti eteenpäin myrskyä vastaan.
Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun Härmä oli lähtenyt Kujakissayhteisön tilapäisestä leiristä. Hän oli kulkenut koivumetsän läpi länttä kohti pois yhteisön nykyiseltä reviiriltä ja kulkenut hiljalleen Eloklaanin reviirin suuntaan etelään. Härmä ei ollut yllättynyt siitä, ettei vieläkään ollut löytänyt Kanervaa käpäliinsä: hän oli saanut jo kauan aikaa sitten oppia, että oli helpompi olla hiukan pessimistinen. Hän tunsi kuitenkin olonsa pettyneeksi, vaikka kuinka oli yrittänyt vältellä turhia toiveita ja odotuksia. Missä ihmeessä Kanerva saattoi lymyillä? Härmä oli kääntänyt jo enemmän kiviä ja kantoja kuin koko elämänsä aikana olisi halunnut. Vanha naaras ei ollut kovin nopea lyhyine jalkoineen, ja ikäkin alkoi varmasti painaa: kaiken järjen mukaan hänet olisi ollut helppo löytää. Eräs vaihtoehto oli, että Kanerva tiesi Härmän etsivän häntä, ja oli tätä aina askeleen edellä. Miksi Kanerva kuitenkaan olisi pakoillut Härmää?
Toinen vaihtoehto oli, ettei Kanerva enää ollut elävien kirjoissa ollenkaan. Härmä ei halunnut uskoa siihen, eikä hänen oikeastaan tarvinnut olla optimisti niin tehdäkseen. Kanerva oli selvinnyt paljosta ja Härmä luotti täysin siihen, että naaras oli vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
Eloklaanin haju alkoi erottua selkeämpänä sateenkin yli. Härmä siristeli sateessa silmiään nähdäkseen eteensä edes hiukan; kaukana edessä siinsivät Eloklaanin kukkulat. Hän ei ollut loppujen lopuksi kulkenut kovin pitkää matkaa. Se oli kuitenkin ymmärrettävää, sillä Kanervan hajujäljen ja muiden johtolankojen etsimiseen kului tuhottomasti aikaa. Härmä oli haravoinut metsää tarkasti, joten tietysti hänen etenemisensä oli hidasta. Samalla kolli kuitekin tiesi, että hänen olisi parempi kiristää tahtiaan. Keijukainen ei ollut mielellään päästänyt häntä menemään, eikä Härmä halunnut koetella kujakissayhteisön johtajan kärsivällisyyttä. Ei pelkästään siksi, että Härmä uskoi naaraan toteuttavan uhkauksensa, jos häntä ei alkaisi näkyä. Kolli ei myöskään halunnut joutua Keijukaisen epäsuosioon, sillä hän ei todellakaan ollut mielistellyt tätä näiden kuiden ajan aivan turhaan.
Härmä pysähtyi hetkeksi erään vaahteran alle pohtimaan, minne suuntaisi. Sadepisarat putoilivat hänen turkilleen oksakerrostenkin läpi, mutta ainakin puu toi hiukan suojaa: tarpeeksi, jotta hän voisi hetkeksi keskittyä suunnitelmaansa. Hän voisi kääntyä länteen päin, jossa odottivat täysin tutkimattomat seudut. Toinen vaihtoehto oli, että Härmä suuntaisi itään kohti niitä metsiä, joissa hän oli Kanervan kanssa lukuisten kuiden ajan kulkenut. Hän huokaisi harmistuneena: tietysti hän oli oppinut ymmärtämään Kanervaa jollain tasolla, mutta naaraan pään sisään oli vaikea päästä. Olisiko Kanerva päättänyt jättää tutut seudut, vaeltaja kun sielultaan oli, vai löytäisikö Härmä tämän niiltä mailta, joita hän oli Kanervan kanssa asuttanut? Kolli oli jo mielestään suorittanut melko perusteelliset etsinnät noissa metsissä, mutta hänestä ei ollut ollenkaan mahdoton ajatus, että Kanerva olisikin palannut sinne.
Lopulta Härmä päätti lähteä itään. Hän kuunteli sateen ropinaa, kun raskaat vesipisarat osuivat kuraiseen maahan. Erakko ei vaivautunut sukimaan sateen ja tuulen sekoittamaa turkkiaan: täällä ei ollut ketään, jota varten hänen täytyisi näyttää siistiltä. Kolli ei kuitenkaan mieluusti vilustuisi ja saisi viheryskää tai mitään muitakaan tauteja, joten hän odotti sateen hiljentyvän ja asteli sitten vaahteran suojista. Hän suuntasi askeleensa ohi Eloklaanin reviirin määrätietoisena.
Kauaa ei Härmä kuitenkaan ehtinyt kulkea, ennen kuin joutui pysähtymään. Hän haistoi kissan, ja kaiken kukkuraksi tuoksussa erottui Eloklaani. Härmä tähyili varuillaan ympärilleen: hän oli reviirien ulkopuolella, eikä eloklaanilaisella varmasti olisi syytä hyökätä hänen kimppuunsa, mutta liian varovainen ei koskaan voinut olla. Pian hän erottikin mustan hahmon erään pensaan kupeessa. Kissa oli keskittynyt johonkin muuhun, mutta hänellä ei kestänyt kauaa huomata Härmä, alue kun oli avara ja piilopaikoista paljas. Härmä siristi epäileväisesti silmiään, mutta viritti pian kasvoilleen ystävällisen hymyn. Kissa ei vaikuttanut kovin vihamieliseltä, sillä tämä ei ollut vieläkään lähtenyt hyökkäykseen, joten kenties kolli selviäisi tilanteesta puhumalla. Hän ei epäillyt omia taistelutaitojaan ja uskoi voivansa voittaa nuoremman kissan, mutta naarmujen ja haavojen paikkailuun menisi turhaan aikaa.
“Hei”, Härmä sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti. Liikkuiko kissa yksin vai oliko hänellä ystäviä lähistöllä? Jälkimmäisestä tilanteesta voisi koitua Härmälle harmia.
“Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää. Oletko kotoisin näiltä seuduilta?”
//Toive? ajattelin et nää ois nyt tuolla Eloklaanin reviirin ”alapuolella” 😀
