Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Klaanien lähialueet
Unikot ovat kukkia, jotka tunnistaa niiden kirkkaan punaisista sädelehdistä sekä pitkästä varresta. Ne kukkivat viherlehden keskivaiheilla, mutta niiden verholehdet putoavat melko varhain. Terälehdet suojelevat pidempään unikon arvokkainta osaa, siemenkotaa. Juuri siemenet tekevät unikosta mielenkiintoisen ja samalla hyödyllisen kasvin; siemenet helpottavat kipua ja ahdistusta sekä unen tuloa. Sormustinkukan terälehdet taas ovat kellomaiset ja vaaleanpunaiset – tosin muitakin värejä tavataan. Senkin tuottamat siemenet ovat merkittäviä, mutta ei niinkään niiden hyödyllisyyden vuoksi. Sormustinkukan siemenet ovat nimittäin myrkyllisiä: ne häiritsevät sydämen toimintaa ja voivat aiheuttaa kuolettavan myrkytystilan. Vaikka nämä kaksi kukkaa eroavat ulkonäöltään merkittävästi, niiden siemenet näyttävät kuitenkin hyvin samanlaisilta, mikä voi johtaa kohtalokkaaseen virheeseen. Unikonsiementen pallomaisesta rakenteesta ei harjaantunut silmä voi kuitenkaan erehtyä.
Siksi Härmä ei vastannut väärin, kun Kanerva pyysi häntä osoittamaan kahden kukan siemenistä myrkylliset. Hänellä oli ollut aavistus oikeasta vastauksesta heti nähtyään nuo pienet, huolellisesti tammen lehtien päälle asetellut keot. Kaiken varalta hän oli kuitenkin kumartunut lähemmäs analysoimaan niiden väriä, muotoa ja hienovaraista tuoksua. Kun hän koki olevansa varma vastauksestaan, hän tarjosi sen mentorilleen, joka nyökkäsi tyytyväisenä.
”Aivan oikein”, naaraskissa naukui, ”vaikka tietysti tuo kysymys oli sinulle helppo.”
”Muistin virkistäminen ei ole koskaan pahasta”, Härmä vastasi tyynesti, kiinnostunut katse myrkyllisissä siemenissä. ”On parempi kerrata sama asia sadasti kuin erehtyä kerran – se voisi koitua kuolemaksi.”
Kanerva nyökytteli tietäväisenä ja tarttui varovasti hampaillaan tammenlehteen, jonka päällä sormustinkukan siemenet lepäsivät. Härmä seurasi katseellaan mentoriaan, joka veti lehteä kohti läheistä puroa varoen, ettei yksikään päätynyt hänen kielelleen. Puron laidalla hän pyyhkäisi lehden tassullaan virtaavan veden armoille. Oli parempi, että siemenistä hankkiuduttiin eroon heti, kun niitä ei opetustarkoituksiin tarvittu. Jos joku tietämätön ja tarpeeksi utelias erakko olisi löytänyt ne, olisi hänelle käynyt huonosti.
Härmä keräsi pari tammenlehteä ja kääräisi unikonsiemenet turvaan niiden väliin. Niistä olisi hyötyä, vaikkei unikonsiemeniä tällä hetkellä lisää tarvittukaan. Ei siksi, että niitä olisi näihin aikoihin ylimäärin löytynyt – hiirenkorvan aikaan eivät monet kukat olleet vielä avanneet lehtiään. Heillä oli kuitenkin unikonsiemeniä paljon varastossa suhteessa siihen, kuinka usein niitä tuli käytettyä. Koska Härmä ja Kanerva liikkuivat kahdestaan eivätkä usein tavanneet apua tarvitsevia kissoja, yrttejä ei aivan älyttömiä määriä kulunut. Härmä ei kuitenkaan pitänyt niiden tuhlaamisesta, varsinkin kun hän muisti, miten vaikeata siementen kerääminen oli viime lehtisateena ollut. Siispä hän vei tammenlehtipakettinsa turvaan juurakon alla sijaitsevaan suojaiseen luolaan, missä kaksikko säilytti muitakin rohdoksiaan.
Kun Härmä asteli ulos varjoisasta luolasta, hän huomasi Kanervan istuvan erään puun alla katse mietteliäästi taivaalla. Kolli arveli mentorinsa ennustavan säätä pilvistä. Vaikka Härmä oli oppinut suunnilleen kaikki taitonsa Kanervalta, ei hän koskaan ollut omaksunut naaraan sään ennustamisen kykyjä. Nuorempana kolli oli arvellut Kanervan olevan oikeassa vain tuurin vuoksi, mutta kun aika kului ja naaras vaikutti olevan suunnilleen aina oikeassa, oli hänen hyväksyttävä, että pilviin tuijottelu ehkä tuotti tuloksia. Härmä toivoi, ettei Kanerva nähnyt taivaalla sateen merkkejä.
Hän oli tuntenut Kanervan hyvin pitkään, lähes koko elämänsä. Muistikuvat ajasta ennen häntä olivat alkaneet käydä sumeiksi, mutta hän tiesi niiden olevan tosia; noita muistoja oli jäljellä kuitenkin vain muutama. Hänen mielensä oli täyttynyt tiedolla yrteistä, erilaisista parannuskeinoista ja sairauksista, mikä kenties oli vienyt tilaa hänen tärkeiltä muistoiltaan. Toisaalta hän ymmärsi, että kissan vanhetessa myös muistot haalistuivat, eikä hän mitenkään voinut enää tuoda niitä takaisin monien kuiden päästä. Hän muisti kuitenkin edelleen emonsa lämmön ja rakkauden, joista hän oli saanut nauttia aivan liian lyhyen hetken. Hän muisti, miten paljon oli emoaan rakastanut ja miten onnellinen hän oli ollut.
Härmä inhosi sitä, että emon kuolema piirtyi hänen mielessään muistoistaan kaikista selkeimpänä, vaikka tavallaan oli siitä tyytyväinen. Hän ei koskaan unohtaisi naaraan elotonta ruumista, verta hänen vaalealla turkillaan tai lasittuneita, tyhjyyteen tuijottavia silmiä. Samalla se oli sekä siunaus että kirous. Joskus Härmästä tuntui, että kostonhalu oli ainoa asia, mikä piti hänet elossa.
Kanerva oli ilmestynyt hänen elämäänsä kutsumatta mutta tervetulleena. Vanhempi erakko oli löytänyt Härmän tämän emon ruumiin viereltä avuttomana ja kovin pienenä. Kanerva oli säälinyt harmaata kollia niin, että oli päättänyt ottaa tämän huolehdittavakseen. Näin Kanerva oli Härmälle kertonut, mutta kun Härmä oli hänen kanssaan elänyt monen monta kuuta, oli hän alkanut ihmetellä Kanervan päätöstä. Hän oli tutustunut sekä Kanervan lämpimään että kylmään puoleen, ja siihen, miten ne toimivat yhteistyössä muodostaen erakon vaikeaselkoisen persoonan.
Härmä tiesi Kanervan välittävän paljon, kenties enemmän kuin kukaan. Kanerva oli masentunut monta päivää, kun hän ei onnistunut pelastamaan jotakuta tuntematonta erakkoa. Härmä ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Kanervan tunteita, sillä vaikka hän ei tunteeton ollutkaan, ei hän kokenut mitään suuria tunteita jonkun ventovieraan kuolemasta. Hän kuitenkin ymmärsi välittävänsä Kanervasta enemmän kuin kenestäkään, joten väistämättä naaraan tuska heijastui häneen itseensäkin.
Koska Kanervalla oli niin tavattoman suuri sydän, oli Härmä ensin kuvitellut olevan kummallista, miten hän valitsi kulkea yksin – tai oli ennen Härmää valinnut. Kolli oli järkeillyt, että kissa, joka rakasti muita, sopisi parhaiten toisten ympäröimäksi. Kanerva ei kuitenkaan koskaan ilmaissut haluavansa muiden kissojen seuraa enemmän kuin lyhyiden tapaamisten verran. Hänellä oli ollut paljon tilaisuuksia siihen jo pelkästään sinä aikana, jonka Härmä oli hänet tuntenut. Monet kissajoukot olivat pyytäneet Kanervaa elämään kanssaan, sillä hänen kykynsä parantajana tunnettiin laajasti. Joka kerta Kanerva oli kieltäytynyt.
“Miksi et halua elää muiden kanssa?” Härmä oli kerran pentuna kysynyt, kun Kanerva oli jälleen torjunut erään erakkokolmikon. Naaras oli ollut pitkään hiljaa. Lopulta hän oli todennut sen olevan helpompaa. Tuolloin Härmä ei ollut ymmärtänyt asiaa ainakaan samalla tavalla kuin Kanerva. Tietysti oli helpompaa elää yksin, sillä silloin sai tehdä omat päätöksensä ja elää omilla ehdoillaan. Varttuessaan ja Kanervaan tutustuessaan Härmä oli tajunnut, että Kanervalle oli helpompaa elää kaukana muista kissoista, sillä erakon empaattisuus olisi koitunut hänen kohtalokseen. Kanerva ei halunnut kiintyä muihin kissoihin, sillä menetys olisi sattunut liikaa.
Härmä ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi hän oli erityinen. Hän ei ymmärtänyt, miksi Kanerva oli valinnut juuri hänet toverikseen. Ehkä syynä oli ollut pentuikäisen Härmän avuttomuus ja säälittävyys, mutta avuttomampia ja säälittävämpiä kissoja he olivat valitettavasti tavanneet myöhemminkin yhdessä kulkiessaan. Härmä oli päätellyt, että ehkä Kanervalla oli vain käpälät täynnä töitä hänen kanssaan, eikä siksi välittänyt ottaa muita suojateikseen. Joka kerta Härmä tyytyi samaan epävarmaan vastaukseen: hän oli yksinkertaisesti poikkeus. Poikkeus, jota Kanerva ehkä katui, ehkä ei.
“Huomenna sataa”, Kanerva totesi ja herätti Härmän ajatuksistaan. “Ja kunnolla sataakin.”
Härmä siirsi katseensa taivaalle, mutta ei nähnyt sitä mitä ikinä Kanerva oli nähnytkään.
“Aivan”, harmaa kollikissa vastasi välinpitämättömästi. Härmä toivoi, että tämä olisi yksi niistä harvoista kerroista kun Kanerva oli väärässä. Paljoa hänellä ei optimistisuutta kuitenkaan ollut.
Kun Härmä ja Kanerva viimein nousivat puun alta istuskelemasta, oli aurinko jo laskemassa. Kanerva nautti näistä vaitonaisista hetkistä, eikä Härmää haitannut istua naaraan kanssa hiljaisuudessa – se ei koskaan tuntunut painostavalta, vaan pikemminkin rauhoittavalta. Kanerva venytti selkäänsä noustessaan seisomaan ja asteli sitten yrttivaraston luo. Sinne he olivat jättäneet myös eilen kiinni saadut pari hiirtä. Metsästyksessä ei kumpikaan kissa erityisesti loistanut, mutta hyvin harvoin he joutuivat menemään nukkumaan nälkäisinä.
“Hyvin opiskeltu tänään”, Kanerva kehui laskiessaan toisen hiiristä Härmän eteen. “Ei minulla enää paljoa olekaan sinulle opetettavaa.”
Härmä kumartui hiirensä puoleen hiljaisena. Kanervan mielestä hän siis läheni koulutuksensa loppua. He kumpikin tiesivät, mitä se merkitsisi. Olikin kummallista, että naaras toi asian esille; ehkä hän oli unohtanut lupauksensa.
“Olenko siis tullut mielestäsi tarpeeksi vahvaksi?”
Härmä ei kohottanut päätään ateriansa puolesta, mutta katsoi Kanervaa terävästi silmiin. Hän ei hyväksyisi mentoriltaan välttelevää vastausta, ei tällä kertaa. Härmä oli mielestään odottanut jo aivan liian kauan, eikä hän antaisi Kanervan paeta keskustelua enää.
Kanerva oli pitkään hiljaa, mutta ennen kuin Härmä ehti toistamaan kysymystään, naaras viimein vastasi.
“Ehkäpä viimein olet”, iäkkäämpi erakko sanoi huokaisten. Härmä kohotti hämmentyneenä päätään. Määrätietoisuudestaan huolimatta hän ei ollut tosissaan uskonut Kanervan myöntyvän. Hän oli esittänyt naaraalle saman kysymyksen lukemattomia kertoja, aina pennusta asti. Kun Kanerva ei milloinkaan antanut tyydyttävää vastausta, olivat Härmän kyselyt ajan myötä vähentyneet – mutta silloin kun hän kyseli, oli sillä paljon enemmän painoa. Nyt Härmästä oli Kanervan silmissä kasvanut tarpeeksi voimakas. Tai ehkä hän olikin ollut sitä jo pitkään, mutta naaras ei vain ollut uskaltanut antaa vastaustaan.
“Kerro sitten”, Härmä sanoi hilliten innokkuutensa vain vaivoin. Hiiri makasi maassa unohtuneena. “Kuka tappoi emoni?”
Kanerva huokaisi jälleen ja kuulosti Härmän korvaan väsyneemmältä kuin koskaan. Kolli ei kuitenkaan välittänyt Kanervan tuntemuksista asiaan liittyen. Hän ymmärsi kyllä, että naaras halusi suojella häntä. Ehkä Kanerva myös toivoi, että Härmä löytäisi elämälleen jonkin muun tavoitteen. Noilla seikoilla ei kuitenkaan ollut väliä.
Kanerva katsoi Härmää jälleen pitkän hetken. Kollikissa olisi halunnut kääntää silmänsä muualle Kanervan pistävän katseen alta, mutta hän pakotti itsensä kohtaamaan sen vakaana. Viimein ruskea naaras nousi paikaltaan ja kääntyi makuusijansa suuntaan.
“Se jääköön huomiselle”, Kanerva naukui välttelevällä äänensävyllä, joka sai Härmän näkemään punaista. Jos Kanerva olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän jo puolivälissä matkaa tuonpuoleiseen.
“Ei”, Härmä murahti ja tempaisi itsensä jaloilleen marssien sitten mentorinsa perään. Hän astahti päättäväisesti Kanervan eteen ja tunsi vihansa edelleen yltyvän, kun kissa ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.
“Sinä lupasit”, kolli murisi silmät siristettyinä. “Et voi enää vältellä asiaa. Olen odottanut koko elämäni.”
Kanerva kohotti katseensa maasta ja Härmä hätkähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin voimakkaita tunteita naaraan vihreissä silmissä. Kanerva kuitenkin piti nuo tunteet kurissa, ja hänen äänensä kuulosti yhtä tasaiselta ja hillityltä kuin aina.
“Sitten kykenet varmaan odottamaan vielä yhden yön.”
Naaras hymyili, mutta ilme näytti väkinäiseltä. Härmä tuijotti mentoriaan yrittäen päättää, pitäisikö hänen pakottaa tieto ulos vai luovuttaa. Lopulta hän päätyi jälkimmäiseen ja hengitti syvään rauhoittuakseen. Hän tiesi, että tulisi huomenna katumaan tunteenpurkaustaan, eikä halunnut enää pahentaa tilannetta pelottamalla Kanervaa entisestään.
“Selvä sitten”, Härmä huokaisi astellessaan omalle makuusijalleen. “Toivottavasti olet valmis heräämään aikaisin.”
Kanervan hymy näytti jo aidolta, kun naaras katsoi kasvattinsa suuntaan.
“Minä kyllä olen. Sinusta en olisi aivan yhtä varma.”
Härmä tuhahti, mutta ei ollut enää vihainen. Miten hän olisi voinutkaan olla, kun huomenna koittaisi se päivä, jota hän oli koko elämänsä odottanut? Aina siitä saakka, kun hänen emonsa oli kuollut ja Kanerva oli löytänyt hänet. Kostonhimo oli ainoa asia, joka tuntui vakiolta Härmän elämässä. Hän oli ehkä kasvanut ja muuttunut kissana, mutta Härmä ei ikinä unohtaisi tarkoitustaan tässä maailmassa. Hän tappaisi emonsa murhaajan, vaikka tappaisi samalla itsensä. Joskus hän säikäytti itsensä ajattelemalla, että ehkä olisi valmis uhraamaan Kanervankin.
Kanerva ei kuitenkaan koskaan asettuisi hänen tavoitteensa tielle, siitä Härmä oli varma. Kanerva oli itse asiassa avain tavoitteen saavuttamiselle: hän tiesi, kuka Härmän emon oli tappanut. Monen monta kuuta sitten, kun Härmä oli ensimmäistä kertaa kysellyt tuon kissan nimeä, Kanerva oli asettanut ehdon vastauksen saamiselle. Härmästä pitäisi tulla tarpeeksi vahva, jotta voisi kohdata tuon kissan ja selvitä hengissä. Muuta ei Kanerva vaatinut.
“Hän on klaanikissa.”
Härmä oli ollut lähellä saada unen päästä kiinni, kun Kanervan kuiskaus herätti hänet täysin valveille.
“Klaanikissa?”
Hän oli kuullut klaanikissoista. He elivät aivan erilaista elämää kuin vapaana kulkevat erakot, he nimittäin elivät suuremmissa yhteisöissä, klaaneissa. Paljon enempää ei Härmä sitten tiennytkään.
“Niin”, Kanerva vastasi haukotellen ja painoi kuononsa syvemmälle sammaliin. “Kerron huomenna mistä heidät löydät. Ja kuka tarkalleen on kyseessä. Nyt nukkumaan.”
Härmä ei jaksanut enää väitellä naaraan kanssa, vaikka häntä ärsyttikin, miten tämä oli herättänyt hänen kiinnostuksensa juuri ennen kuin uni ehti tulla. Nyt kun hän tiesi tämän verran, ei Härmä ollut ollenkaan varma, saisiko unta koko yönä. Hänen mielensä tulvi erilaisista kysymyksistä ja suunnitelmista tuon kissan varalle. Lopulta hän kuitenkin tunsi unen olevan voitolla, ja joutui luovuttamaan tämän taistelun.
Härmä heräsi vesisateeseen. Kollin turkki oli jo märkä, kun hän sai kammettua itsensä ylös vetisestä maasta ja suojaan yrttivarastoon. Kanerva oli valitettavasti ollut oikeassa, ja Härmä sätti itseään siitä, ettei ollut älynnyt asettua sateen varalta nukkumaan juurakon suojaan. Ajatus hänen mentoristaan sai Härmän tajuamaan, että hän oli unohtanut kokonaan herättää naaraan. Katuvaisena hän kurkisti juurien välistä harmaaseen ulkomaailmaan vain huomatakseen, ettei Kanervaa näkynyt missään. Hänen makuualusensa lepäsivät maassa tyhjinä vettä keräämässä. Yrttivarastossakaan naaraasta ei näkynyt jälkeäkään, kun Härmä nopeasti katsahti ympärilleen. Härmä päätteli, että Kanerva oli lähtenyt jo aikaisin metsästämään tai etsimään yrttejä, ja palaisi pian sateen ajamana kotiin.
Eilisen keskutelun muistettuaan Härmän olo muuttui kuitenkin levottomaksi. Hän oli kärsimätön kuulemaan Kanervalta tiedon emonsa tappajasta, eikä mielellään olisi odottanut hetkeäkään. Illalla ennen nukahtamistaan hän oli ehtinyt jo suunnittelemaan, miten tänä aamuna lähtisi matkaan klaaneja etsimään. Kanervalla ei selvästi ollut kiire.
Ajan kulua oli vaikeata arvioida auringon ollessa piilossa pilviverhon takana. Härmästä tuntui, että hän oli odottanut Kanervaa jo oudon kauan, vaikka ei voinutkaan olla asiasta varma. Yrttien etsiminen tai riistan metsästäminen ei yleensä vienyt Kanervalta näin paljoa aikaa. Kaiken kukkuraksi sade ei ollut hellittänyt. Kanervan olisi pitänyt jo palata takaisin.
Oli kaksi syytä, miksi naaraalla kesti näin kauan. Joko hän oli löytänyt jonkin erityisen kiinnostavan kasvin, jota yrttimestari oli jäänyt tutkimaan. Toinen vaihtoehto oli, että jotain oli sattunut. Astellessaan ulos yrttivaraston suojasta Härmä toivoi kovasti, ettei kyseessä olisi jälkimmäinen tapaus.
Härmä haisteli ilmaa Kanervan hajujäljen varalta, mutta joutui toteamaan, että sade oli peittänyt sen tehokkaasti. Mudan ja kosteuden tuoksut hallitsivat ilmaa, ja jopa hyvän hajuaistin omaavalla Härmällä oli vaikeuksia erottaa Kanervan tuttua hajua. Hänen ei auttanut kuin ottaa summittainen suunta. Härmä toivoi, että tunsi Kanervan jo niin hyvin, että alitajuisesti valitsisi naaraan kanssa saman reitin.
Kanervaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Härmä kiersi kaikki heidän tutut yrttiapajansa sekä metsästyspaikkansa, mutta ei kohdannut Kanervasta viiksikarvaakaan. Välillä hän huuteli mentorinsa nimeä, vastausta ei vain kuulunut. Kun ilta alkoi hämärtyä, Härmä päätti luovuttaa etsinnässään ja palata heidän leiripaikalleen. Todennäköisesti Kanerva oli palannut takaisin; sade ei ollut vieläkään lakannut.
Härmä kuitenkin tunnisti toivonsa epäaidoksi. Hänen vatsassaan tuntui ikävä, raskas tunne. Jokin tuntui olevan pielessä. Lähestyessään leiriä Härmä ei edes tiennyt, halusiko palata sinne. Häntä pelotti, että tuo outo aavistus oli oikeassa, eikä Kanervaa näkyisi sielläkään. Hän kuitenkin järkeili, että naaraan oli pakko olla leirissä: missä muuallakaan hän voisi olla? Eivät kissat noin vain kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Härmän leirin lähestyessä kasvanut toiveikkuus sammui kuitenkin nopeasti, kun hänen pelkonsa kävi toteen. Nuori erakko katseli ympärilleen heidän leiripaikallaan, joka näytti aivan yhtä tyhjältä kuin aamulla. Ei Kanervaa. Eikä edes pientä vinkkiä siitä, mihin hän oli kadonnut.
Härmä heräsi seuraavana aamuna toiveikkaana mutta jännittyneenä. Sade oli lakannut, ja vaikka Härmä ei taikauskoinen ollutkaan, hän uskoi sen olevan hyvä enne. Harmaa erakko kömpi ulos juurakosta, johon oli edellisestä yöstä oppineena vetäytynyt nukkumaan. Kirkas auringonpaiste auttoi ympäristön hahmottamisessa, mutta Kanervasta ei edelleenkään näkynyt vilaustakaan. Härmä päätti jälleen kiertää samat paikat kuin edellisenä päivänäkin. Kanerva oli tosiaan lähtenyt kauas yrtin etsintään.
Kului päiviä ja kuukin ehti täyttyä Kanervan poissaollessa. Joka aamu Härmä oli herännyt hiukan vähemmän toiveikkaana kuin edellisenä. Hän oli kiertänyt metsän perusteellisesti läpi ja käynyt joka päivä yhä kaueampana leiristä Kanervaa etsimässä, täysin tuloksetta. Härmä tunsi epätoivon ja ikävän lähellä, aivan pinnan alla, mutta hän ei voinut antaa niiden ottaa valtaa. Hänen oli keskityttävä löytämään Kanerva. Kanerva oli avain kaikkeen.
Eräänä pilvisenä aamuna Härmä viimein luovutti etsinnöissään. Kanerva ei enää ollut täällä. Hän oli joko lähtenyt pois, mitä Härmä ei pitänyt kovin todennäköisenä, tai sitten hänet oli kaapattu. Härmällä ei ollut aavistustakaan Kanervan olinpaikasta, mutta jossakin kaukana se oli. Kenties kauempana, kuin hän ja Kanerva olivat koskaan yhdessä käyneet.
Tuona aamuna Härmä teki myös päätöksen: hänen oli jätettävä nämä seudut. Hän ei enää voinut jäädä odottelemaan Kanervaa, sillä Kanerva ei syystä tai toisesta ollut palaamassa, ainakaan hetkeen. Kenties joku toinen kissa olisi jäänyt aloilleen naarasta odottamaan, mutta Härmälle se ei ollut sopiva ratkaisu. Kanerva saattaisi palata jonain päivänä, mutta Härmä mieluummin ottaisi ohjat omiin tassuihinsa ja etsisi tämän itse. Samalla hän kenties löytäisi nuo klaanit joista hän oli kuullut, ja saisi niiden kautta tietoa emonsa tappajasta.
Auringon kohotessa huippuunsa Härmä oli jo pakannut mukaansa tärkeimmät yrttinsä siististi tammenlehtiin käärittyinä. Niiden mukana kuljettaminen ehkä hidastaisi hänen tahtiaan, mutta Härmä oli elänyt yrttien kanssa niin kauan, ettei enää pärjännyt ilman niitä. Hän ei voinut tietää, kuinka pitkä tämä matka tulisi olemaan. Ehkä Kanerva oli palaamassa ja Härmä kohtaisi hänet heti leiristä ulos astuttuaan. Ehkä hän ei koskaan löytäisikään Kanervaa. Erakko päätti karistaa tuon ajatuksen mielestään ja puristi yrttejään tiukemmin leukojensa välissä.
Joka tapauksessa rohdokset lähtisivät mukaan. Ne olivat olleet Kanervan lisäksi ainoa turva, jota hän oli koskaan maailmassa tuntenut, eikä hän jättäisi niitä noin vain taakseen. Lisäksi hän ja Kanerva olivat viettäneet kuita yrttivarastoaan kerätessään. Olisi ollut työn tuhlausta olla ottamatta ainakin osaa varastosta mukaan.
Härmä vilkaisi vielä kerran puun juurakon yrttivarastoa ja Kanervan tyhjää makuusijaa, ja lähti sitten astelemaan oikeaksi arvelemaansa suuntaan.
