Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //
Härmä tarkasteli yrttivarastoa, aivan kuin ei olisi eilenkin viettänyt tunteja saman asian äärellä. Hän kiersi katseellaan jokaisen keon ja arvioi kunkin yrtin riittävyyttä. Perin hyödyllistä ja moneen tarkoitukseen sopivaa kehäkukkaa oli paljon, mikä oli oikein hyvä. Mukulaleinikin kasa oli matala, mutta se ei haitannut, sillä tuota yrttiä käytettiin tuskin koskaan – se hoiti haavoittuneita silmiä, ja toistaiseksi kujakissojen näköelimet olivat pysyneet poissa harmin tieltä. Ei Härmä tarpeen vuoksi tuota kukkaa ollut kerännytkään, hän oli vain viime viherlehtenä sattunut huomaamaan sitä eräässä kaksijalkalan puistossa ja halunnut lisätä sen kokoelmaansa.
Oikeastaan Härmä harvemmin keräsi yrttejä minkään kujakissoja kohtaan kokemansa huolen vuoksi. Ei hän ollut viime aikoina viettänyt paljon aikaa kissanminttua keräillen pelastaakseen toverinsa lehtikadon mukanaan tuomilta taudeilta. Härmää ei edelleenkään voinut vähempää kiinnostaa, kuinka monta henkeä tulevat kylmät ajat veisivät. Hän kuitenkin välitti suuresti yrttikokoelmastaan sekä parantajuuden harjoittamisesta. Härmä suorastaan vaali kokoelmaansa, mikä tarkoitti, että yrttivarastoa oli ylläpidettävä. Hänellä oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin varasto oli pidettävä ajan tasalla ja jokaista yrttiä oli minä tahansa hetkenä löydyttävä. Toiseksi hän halusi kerätä mahdollisimman laajan kirjon erilaisia yrttejä ja rohdoksia. Hän oli parantaja henkeen ja vereen, ylpeä työstään ja halukas kehittymään.
Miksi Härmä sitten välitti tästä työstään niin paljon, jos muiden kissojen auttaminen ei häntä kiinnostanut? Sitä Härmäkin oli usein pohtinut, kun joskus pysähtyi elämän syvien kysymysten äärelle. Usein hän päätyi siihen vastaukseen, että hän oli aina ollut parantaja, eikä hän muuta osannut elämällään tehdä. Pennusta asti oli Härmä saanut tutustua erilaisiin kasveihin, hoitomenetelmiin ja sairauksiin. Hän oli ollut nuori auttaessaan ensimmäistä kertaa poikimisessa, ja vain vähän vanhempi, kun ensi kertaa joku hänen hoitamansa kissa olikin taipunut sairauden alle ja menehtynyt.
Toinen vastaus tuohon kysymykseen liittyi olennaisesti ensimmäiseen tai pikemminkin mahdollisti sen. Kanerva. Kanerva oli opettanut Härmälle lähes kaiken minkä hän tiesi ja samalla kasvattanut kollin pienestä orpopennusta kokonaiseksi kissaksi. Tuo vanha, viisas naaras oli hoitanut häntä monien tautien yli, sitonut hänen pienimmätkin naarmunsa hellyydellä ja tarkkuudella. Härmä kunnioitti ja arvosti Kanervaa enemmän kuin ketään, kenties enemmän kuin mitään. Sen hän oli kokenut päivä päivältä helpommaksi myöntää.
Samalla kollin mieltä painoivat mentoriinsa liittyvät vaikeat tunteet. Härmä ei ymmärtänyt, miksi Kanerva oli jättänyt hänet. Vanha parantajanaaras ei ollut suhtautunut muihin kissoihin koskaan millään muulla kuin rakkaudella ja lämmöllä, joten kuinka hän saattoi vain hylätä Härmän? Tietysti Härmä oli pohtinut sitä mahdollisuutta, että joku olisi kaapannut tai surmannut Kanervan. Se ei kuitenkaan tuntunut järin mahdolliselta, sillä Kanerva ei ollut mikään helppo kohde, eikä varmasti kovin haluttukaan. Naaras oli aina lähimmäisenrakkaudestaan huolimatta tuntunut hiukan välttelevän muita kissoja, eikä tällä näin ollen ollut vihollisia sen enempää kuin ystäviäkään. Härmä uskoi, että jostain syystä Kanerva oli päättänyt lähteä. Hän tunsi ikävän ja hämmennyksen lisäksi jotain vihan tapaista, eikä pelkästään hylätyksi tulemisen takia. Parantaja oli nimittäin juuri ennen katoamistaan luvannut viimein kertoa Härmälle, kuka oli tappanut hänen emonsa.
Härmä veti syvään henkeä ja siirtyi erilaisten kuivattujen lehtien pariin yhä ajatuksiinsa uppoutuneena. Viime aikoina hän oli huomannut, että koston liekki hänen sydämessään oli käynyt yhä pienemmäksi. Joinain päivinä parantajakolli epäili, elikö se enää ollenkaan. Härmän nuoruutta olivat hallinneet ajatukset hänen emonsa murhaajan etsimisestä ja tappamisesta, mutta nykyään kolli muisti tavoitteensa vain silloin tällöin. Oliko hänestä tullut pehmeä? Oliko hän unohtanut osan itsestään?
Siltä Härmästä totisesti tuntui. Ei hän ollut koskaan mitään muuta halunnutkaan kuin tappaa tuon kissan. Siitä syystä hän oli alun perin alkanut seuraamaan Kanervan oppeja. Tuo tavoite oli muovannut hänet siksi kissaksi, joka hän tänä päivänä oli. Miksi hän ei sitten enää tuntenut sitä palavaa vihaa, joka oli antanut suunnan hänen koko elämälleen?
Ehkä hän ei enää janonnut kostoa samalla tavalla sillä sydämessään tiesi sen mahdottomaksi. Se oli karvas totuus, joka Härmän oli vaikea niellä. Joskus hänestä tuntui, että hän tarrautui tuohon koston ajatukseen kuin hukkuva kissa ohi lipuvaan puuhun. Se toi turvaa. Jos Härmä olisi sallinut itsensä unohtaa emonsa, surunsa sekä Kanervan, hän olisi joutunut liian suurten kysymysten äärelle.
Persilja oli loppumassa.
Härmä hymähti harmistuneena ja levitteli lehtiä tassullaan havaintonsa varmistaakseen. Tosiaan, joku oli vastikään tarvinnut yrttiä vatsakipuihinsa. Koska persiljaa harvoin tarvittiin sen toiseen käyttötarkoitukseen – Kujakissayhteisössä ei tällä hetkellä ollut kuningattaria, joiden maidontuloa pysäyttää – määräsi Härmä usein persiljaa vatsanpuruihin. Ilmeisesti potilas oli hotkaissut yrttiä tarpeettoman paljon, sillä Härmä tiesi yrttiä olleen vielä muutama päivä sitten riittämiin. Nyt vaahteranlehdellä lepäsi vain pari persiljan oksaa.
Persiljaa oli onneksi helppo löytää myös lehtikadon aikaan, Härmä muisteli. Hän oli aiemmin poiminut kasvia kaksijalkojen puutarhoista, tarkemmin sanottuna pienistä, läpikuultavista rakennelmista. Ne olivat oikeita kultakaivoksia, ja Härmä tunsi pientä innostusta mahdollisuudesta päästä sellaiseen käsiksi. Kenties hän löytäisi jonkin kokonaan uuden kasvin, jota tutkia.
Härmä ei todellakaan ottanut mukaansa Mesiläistä, joka katsoi parantajakollin suuntaan kysyvästi, kun tämä loikki alas varastolta. Härmä ei tarvinnut toisen parantajan apua, eikä missään todellisuudessa kaivannut tämän seuraa. Hän pysähtyi hetkeksi tuoresaaliskasan eteen, harkitsi syövänsä, mutta lopulta päätti jaksavansa kyllä tämän pienen retken. Sitä paitsi hän oli nuolaissut yrttivarastolta lähtiessään pienen määrän matkarohtoa. Härmä teki niin joskus, kun koki tarvitsevansa hieman enemmän energiaa.
Härmä oli hyvällä tuulella, ja vielä pidempään se olisi kestänyt, jos Päivänsäde ei olisi sattunut pysäyttämään kollia juuri kun tämä oli ehtimässä ulos.
”Härmä, oletko menossa jonnekin?”
Harmaa kolli kääntyi ympäri ja peitteli ärsytystään. Mitä kujakissayhteisön johtaja oikein halusi? Miksi tämä koki oikeudekseen pysäyttää Härmän työnteon? Parantaja kuitenkin hymyili kohteliaasti.
”Olen menossa keräämään persiljaa. Se pääsi loppumaan pari päivää sitten.”
Päivänsäde nyökkäsi ja näytti pohtivan jotain hetken. Härmä rukoili jotain korkeampaa voimaa, jotta naaras ei vain tuppautuisi matkaan. Yrttien keräily oli Härmän lempipuuhaa, eikä maailmassa ollut Kanervan lisäksi muita kissoja, jotka eivät olisi voineet sitä häneltä pilata.
”Vai niin. Olinkin aikeissa lähteä kiertelemään reviirillä, joten voisin tulla mukaasi.”
Päivänsäteen ei tarvinnut kysyä, sopisiko se, sillä Härmällä ei ollut valtaa vastustella. Sitä paitsi Päivänsäde tuskin voisi arvata, että hänen seuransa oli ehkä viimeinen asia, mitä parantajakolli nyt kaipasi.
”Mainiota. Seura kelpaa aina!”
Härmä yökkäsi ajatuksissaan omalle mielistelylleen ja yritti parhaansa mukaan hillitä ärtymystään. Kaksikko asteli yhdessä ulos vanhasta kaksijalan pesästä auringon pilvien takaa loistavaan kelmeään valoon.
”Tiedätkö jo, minne haluat mennä?” Päivänsäde kysyi. Härmä nyökkäsi.
”On eräs kaksijalan piha, jolta uskon voivani löytää persiljaa. Sieltä voi myös löytyä paljon muuta hyödyllistä”, harmaa kolli selitti. ”Tiedätkö sen puiston, jonka läpi kulkee puro? Tuo piha on lähellä sitä.”
Päivänsäde nyökytteli ja suunnan nyt tietäessään lähti matkaan Härmän edellä. Tätäkään Härmä ei olisi kaivannut juuri nyt: auktoriteettia, jota kunnioittaa.
”Yrttivarastot ovat valmiit lehtikatoon. Toivottavasti kaikki pysyvät terveinä”, Härmä kommentoi jotain sanoakseen.
//Päivi :]
KP-boosti käytössä
