Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön lähialueet
Metsä oli äänetön, jos jätti huomiotta silloin tällöin kukkuvan käen ja lehtien kahinan ylhäällä latvustossa. Pentu kun oli, Härmä otti tämän rauhallisuuden itsestäänselvyytenä, eikä osannut arvostaa sitä; sen sijaan, että hän olisi nukkunut, hän piti jääräpäisesti raskaat silmäluomensa auki odottaen kärsimättömänä – ja nälkäisenä – emoaan.
Hänen emonsa oli lähtenyt aikaisin aamulla metsästämään. Vaikka Härmä kuinka oli kerjännyt tätä ottamaan hänetkin mukaan, ei emo ollut suostunut. Hän oli vain pudistanut päätään ja vakuutellut lempeällä äänellään, että Härmäkin saisi saalistaa sitten kun hän olisi tarpeeksi vanha.
”Ruoan etsiminen ei ole pennun tehtävä”, Härmän emo oli sanonut ja koskettanut hellästi kuonollaan harmaan pennun päälakea. ”Sinun tehtäväsi on vain leikkiä ja nauttia elämästä.”
Härmä ei olisi halunnut totella emoaan, mutta vielä vähemmän hän halusi pahoittaa tämän mielen. Hän ei siis ollut lähtenyt emon perään kun tämä oli astellut tiehensä. Eikä silloinkaan, kun aurinko oli jo noussut huippuunsa eikä emosta ollut vieläkään kuulunut mitään. Vasta auringon laskiessa Härmä nousi paikaltaan huolesta sekaisin.
Harmaa pentu ei pienine jalkoineen kyennyt liikkumaan kovinkaan nopeasti, joten emon löytymisessä kesti aikansa, vaikka tämä ei lopulta kovin kaukaa löytynytkään. Kun Härmä viimein tunnisti emonsa vaalean turkin, hän jähmettyi niille sijoilleen silmät suurina. Emo makasi maassa liikkumattomana, hänen silmissään lasittunut katse ja kaulansa tummanpunainen verestä. Härmä kuuli sydämensä jyskeen korvissaan kun hän asteli jännittyneenä lähemmäs. Yhtäkkiä emon katse tuntui tarkentuvan ja Härmä säpsähti hiukan, vaikka pieni toivon kipinä heräsikin hänen sisällään.
”Härmä, kostathan tappajalleni?” emo kysyi, kun verta alkoi vuotaa hänen silmistään. ”Kostathan? Härmä, lupaa että kostat.”
Metsä tuntui synkistyvän hänen ympärillään, kun Härmä katsoi kauhistuneena emoaan. Hänen kauniita kasvojaan vääristi hullu, vauhko ilme, eikä verenvuoto näyttänyt tyrehtyvän. Hätääntyneenä pentu painoi pienillä tassuillaan emonsa kaulaa yrittäen lopettaa veren pulppuamisen, mutta pian koko maa oli värjäytynyt punaiseksi heidän allaan.
”Härmä kiltti, kostathan minun kuolemani?”
Härmän silmät revähtivät auki. Hän huohotti hetken paikoillaan vilkuillen vauhkona ympärilleen, ennen kuin huomasi olevansa tutussa kujakissayhteisön pesässä. Hän antoi hengityksensä ja sydämensä sykkeen tasaantua, mutta painajaisen pelottavat kuvat eivät noin vain kadonneet hänen mielestään.
Ainakin hän oli lähempänä tavoitettaan kuin koskaan ennen. Pian hän pääsisi klaanien luo, ja Härmä aikoi tehdä kaikkensa löytääkseen heidän joukostaan hänen emonsa tappajan. Kaikki muu oli yhdentekevää; nämä kujakissat eivät merkinneet hänelle mitään.
Härmä nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Onnekseen hän huomasi aamun valkenevan; kelmeä aurinko loisti pesän ikkunoiden takaa luoden vaaleita kuvioita tomuiselle lattialle. Ainakin hänen ei tarvitsisi yrittää nukkua painajaisensa jälkeen.
Härmä oli juuri sukimassa turkkiaan ojennukseen – se oli kummallisen sotkussa, kenties hän oli kieriskellyt unissaan – kun Päivänsäde asteli hänen luokseen. Naaras ilmoitti, että hänen oli lähdettävä tämän ja Kharonin kanssa metsään. Ilmeisesti kaksikko halusi testata hänen taitojaan. Uloskäynnille astellessaan harmaa kolli huomasi jonkun muunkin lähtevän mukaan. Valkoinen naaras vilkaisi häntä kummallisilla punaisilla silmillään, ja Härmä nyökkäsi tervehdykseksi. Hän oli kyllä nähnyt kissan aiemminkin, mutta ei ollut viitsinyt opetella hänen nimeään.
He eivät joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Kharon ja Päivänsäde saapuivat paikalle pesän yläkerrasta. Härmä loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn, vaikka painajainen yhä kalvoi hänen mieltään. Hän työnsi päättäväisesti emonsa ruumiin mielensä perukoille keskittyäkseen tulevaan koitokseen.
Päivänsäde johdatti joukkion metsään. Härmä tuntui terästyvän, kun puiden rivistöt lähestyivät: hän oli ikävöinyt metsää enemmän kuin oli ymmärtänytkään. Maaperä vaihtui kaksijalkalan kovasta pinnasta kosteisiin sammalmättäisiin samalla, kun hirviöiden ja jätteiden katku jäi taakse ja ilma muuttui kosteaksi ja raikkaaksi. Härmä hengitti syvään nauttien metsän tutuista tuoksuista: suopursusta, mutaisesta maasta ja pihkasta. Häntä ei tosiaan ollut luotu kaksijalkalaan.
Samalla metsä toi hänen mieleensä Kanervan. Hän ei ollut kuullut kenenkään kujakissayhteisössä mainitsevan mitään iäkkäästä naaraasta, joten Härmän mentori tuskin kulki näillä seuduilla. Turhautuneena hän joutui myöntämään itselleen, että oli alusta alkaen lähtenyt aivan väärään suuntaan.
Päivänsäde ilmoitti pian, että Härmän ja toisen kissan, jonka nimen kolli nyt tiesi olevan Rubiini, tulisi näyttää taitonsa metsästäjinä. Härmä huokaisi syvään, mutta nyökkäsi sitten hymyillen ärtymystään peitellen. Hän ei ollut kummoinenkaan saalistaja, vaikka omistikin hyvän hajuaistin. Vaikka Härmä osasi olla kärsivällinen saalista vaaniessaan, hän ei ollut koskaan osannut liikkua tarpeeksi hiljaa. Toisinaan hän oli myös aivan liian kärsivällinen, ja oikea hetki hyökätä lipsahti hänen käpälistään. Hän toivoi hartaasti, että pääsisi mukaan klaanien luo kehnoista taidoistaan huolimatta.
Härmä lähti pian seuraamaan hajujälkeä Päivänsäde kintereillään. Sentään hän löytäisi saaliin helposti – eri asia sitten, kuinka helposti hän saisi sen kiinni. Oravan tuoksu oli vahva ja Härmä päätteli, ettei se ollut kaukana. Kun tuoksu voimistui, harmaa kolli pudottautui vaanimiasentoon ja lähti hipsimään hajun suuntaan. Hän näki erään pensaan takana punertavan turkin vilahduksen ja pidätti hengitystään, jotta ei säikäyttäisi oravaa tiehensä. Kun Härmä oli varma, että otuksen huomio oli muualla, hän hiipi hiljaa sen taakse. Orava ehti huomata hänet ennen kuin Härmä hyökkäsi, mutta kolli oli päässyt liian lähelle. Eläimen pakoyrityksistä huolimatta Härmä sai tassullaan kahmaistua oravan luokseen.
Hän kääntyi Päivänsäteen puoleen tiputtaen oravan maahan eteensä. Suoritus olisi voinut olla sujuvampi, mutta ainakin lopputulos oli tyydyttävä.
“No, pääsinkö läpi?” Härmä kysyi vitsaillen ja virnisti Päivänsäteelle.
//Päivi tai Kharon?
