Harmonia
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Maailma ympärilläni oli niin mielenkiintoinen! Kaikki oli vielä uutta ja emo tuntui yrittävän esitellä minulle sen kaiken. Kuuloni oli huono – suorastaan surkea – eikä se tuntunut kuin huononevan päivä päivältä. En alun alkaenkaan ollut kuullut erittäin hyvin, mutta joka päivä kuuloni muuttui hatarammaksi ja sanoja oli vaikeaa ymmärtää. Kuulin vielä vähän, mutta jouduin todella pinnistelemään, että todella pystyin siihen. Emo tuntui olevan minusta huolissaan. Hän yritti jatkuvasti opettaa minulle uusia asioita. Kai hän halusi varmistaa, että tulisin osaamaan olla hyödyllinen.
Kuulin mutinaa viereltäni ja käänsin päätäni. Huomasin isäni, joka katsoi minua hellästi. Oliko hän sanonut jotain? Kai? En kuitenkaan ollut varma. Olin kuullut vain hassua sanojen sekamelskaa, joten oli vaikeaa hahmottaa, mitä hän todella yritti viestiä.
“Anteeksi, voisitko puhua kovempaa?” pyysin isältä. Hän katsoi minua hellästi, mutta saatoin nähdä hänen silmissään huolen pilkahduksen, kun hän vilkaisi emoon. Emo katsoi häneen samalla huolen häivähdyksellä.
“Ei mitään! Kysyin vain mitä sinulla oli mielessä”, isä sanoi nyt kovempaan ääneen, jotta todella kuulisin hänet. Useamman kissan päät kääntyivät meitä kohti, mutta huomatessaan tilanteen he pysyivät hiljaa ja jatkoivat omia juttujaan.
“Selvä!” naukaisin vain iloisesti ja jatkoin pesän ihastelua. Niin paljon kissoja joihin saattaisin tutustua! Niin paljon uutta ja hienoa!
Huomasin sisareni Kaihon yhtäkkiä ilmestyvän vierelleni. En ollut varma, mutta hänen suunsa liikkestä saatoin päätellä, että hän oli yrittänyt sanoa minulle jotain. Kallistin päätäni hieman sivuun ja hymyilin hänelle.
“Hei, Kaiho!” tervehdin sisartani iloisesti ja ihastelin hänen kaunista hopeanharmaata täplikästä turkkia ja hänen kauniita keltaisia silmiään. Minun turkkini oli täysin valkoinen. Ei sillä, etteikö se olisi ollut hieno, mutta tykkäsin sisareni turkista paljon. Hän muistutti myös jonkin verran ulkonäöltään emoa.
Kaiho mumisi taas jotain, josta en saanut selkoa.
“Kaiho! Sinun pitää puhua kovempaa, että hän kuulee!” isoveljeni Riemu naukaisi sisarelleni kovaan ääneen kauempaa. Emo oli yrittänyt opettaa minulle mahdollisimman monia tärkeitä kissoja yhteisöstä. Se tuntui olevan hänestä tärkeä asia tietää.
“Kysyin haluaisitko syödä kanssani?” Kaiho naukaisi nyt niin, että saatoin jopa kuulla hänet. Nyökkäsin. Tekisin niin mielelläni! Tykkäsin syödä sisareni kanssa. Tykkäsin oikeastaan tehdä mitä vain sisareni kanssa!
Kaiho sanoi taas jotain, mitä en ennättänyt kuulla ja lähti tassuttamaan pois. En ollut varma halusiko hän minun seuraavan häntä, mutta vähitellen lähdin tassuttamaan hänen peräänsä.
Sisareni valikoi meille hieman jotain syötävää ja siirtyi sivumpaan kanssani ja ryhtyi aterioimaan. Hymyilin hänelle ja otin sisaresta mallia. Se oli yksi tärkeä asia, mitä olin huomannut. Minun täytyi ottaa paljon mallia muista kissoista, jotta saatoin ymmärtää paremmin tapoja toimia.
Tutkailin pesää sillä välin, kun emo oli lähtenyt isän kanssa ulos. He olivat luvanneet, etteivät olisi kauaa poissa. Sillä välin Riemu oli luvannut katoa minun ja Kaihon perään vanhempiemme puolesta.
Mielenkiinnolla haistelin kaikkea, joka kuononi eteen sattui. Oli mukavaa kokeilla etsiä jotain uutta ja hienoa, jota vaalia aarteenani ja pitää lähellä. Jotain, jota voisin pitää onnenkaluna, vaikka en oikeasti moisiin uskonutkaan. Välillä oli vain hauskaa leikkiä olevansa taikauskoinen. Se toi tietynlaista iloa ja mielenkiintoa elämään.
Tutkiessani kuitenkin sain tassuni jäämään jumiin johonkin ja vetäessäni sen vapaaksi kompuroin taaksepäin ja pyllähdin maahan. Ravistellessani turkkiani huomasin jonkun seisovan edessäni. Käänsin päätäni ja huomasin hopeanharmaan kollin. Hän sanoi jotain hyvin hiljaa. En meinannut ensiksi edes tajuta hänen sanoneen jotain, mutta ymmärsin hänen suunsa liikkeestä, että hän oli kuitenkin avannut suunsa ja käyttänyt ääntään. En tuntenut tätä kissaa. Emo ei ollut kertonut minulle hänestä.
Katselin tassuihini, kunnes muistin, että pystyin lukea huulilta muiden puheita. Olin oppinut sellaisenkin taidon! En ollut siinä täydellinen ja sen lisäksi monet kissat puhuivat niin nopeasti, että oli vaikeaa pysytellä perässä. Tietysti avuksi aina kelpasi se, jos he puhuivat kovaan ääneen, jolloin pystyin yhdistää äännähdykset tuttuihin sanoihin.
Tiedustelin seuraavaksi kollin nimeä. Yritin kuulostella tarkkaan, jos saisin mitään irti, mutta se oli hankalaa kollin ollessa niin vaikean hiljainen. Kuitenkin yritin seurata hänen suunsa liikkeitä ja koota niistä jotain. Tuike? Uite? Kuiske?!
“Minä olen Harmonia”, esittelin itseni. Yritin saada ääneni selkeäksi. Oli välillä vaikeaa olla varma kompuroinko sanoissani ja tulivatko ne suusta ulos oikein. Kysyin kuitenkin vielä kollilta, jahka hän olisi halunnut leikkiä kanssani. Hän vastasi jotain ja päättelin sen olevan jotain myöntyvää – ainakin toivoin sen olevan.
“Mahtavaa! Voisitko kokeilla puhua kovempaa? En oikein kuule sinua!” ilmoitin vielä kollille hymyillen. Monet kissat tuntuivat välttävän keskusteluita kanssani. Ehkä he tiesivät surkeasta kuulostani ja mielellään säästivät itsensä vaivalta yrittää saada aikaan keskustelua kanssani.
“Haluaisitko leikkiä piilosta? Minusta tuntuu, että olen hyvä siinä!” ehdotin vielä ja hopeanharmaa kolli nyökkäsi varovasti ja katsoi sitten hieman ympärilleen. Pelkäsikö hän jotain? Mitä pelättävää pesässä muka oli? Emo oli aina sanonut, että siellä pysyisin turvassa.
“Minä menen piiloon! Odota sinä tässä niin ehdin piiloutua hyvin! Sitten voit etsiä minut!” ilmoitin kovaan ääneen, jotta pystyin selvittämään paremmin itsekin sanoinko sanat oikein vai oliko puheeni vain outoa sekamelskaa. Kai siitä sai kuitenkin selvää?
En jäänyt odottamaan enää vastausta vaan lähdin loikkimaan piiloon kikattaen hiljaa – tai ainakin luulin sen olevan hiljaista. Tehtäväni olisi vain löytää ultimaattinen piilo, josta kolli ei varmasti löytäisi minua! Sitten saisin näyttää, että surkea kuuloni ei tehnyt minusta kehnoa kaikessa!
Menin erään pienen pedinrakennus välineistä muodostuvan kasan taakse ja asetuin tiukasti sitä vasten ja yritin pysyä hiljaa. Hihitin itsekseni tietämättömänä pitämästäni äänestä. Minun korviini kikatukseni kuulosti niin vaimealta, että oli hankalaa kuvitella kenenkään kuulevan sitä.
//Kuiske?
