Höyhen
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Tuntematon alue
Nukuin Jupiterin lämpimän kehon vieressä kuono hautautuneena hänen turkkiinsa. Kolli tuhisi unessaan. Katselin auringonnousua onnellisena. Tuulen vire leikitteli turkeillamme ja lennätti lehtiä pari hännän mittaa kerrallaan. Tiesin matkamme olevan loppuvaiheillaan. Jotenkin tunsin sen kuinka kissat kotopuolessa olivat päiväpäivältä lähempänä. Joskus toivoin, ettemme löytäisi klaaneja sittenkään, koska Jupiterin vierellä oli niin ihanaa olla vaikkemme olleet edes kumppaneita – vielä. Kollin tuoksu leijailli ymärilläni ja sekoittui omaani ja metsän tuoksuun juuri täydellisesti. Mitä tapahtuisi, kun löytäisimme klaanit? Mietiskelin hiljaa itsekseni.
Jupiter alkoi heräillä pikku hiljaa ja hänen haukotellessaan nostin pääni hänen turkistaan. “Huomenta”, kehräsin haukotellen. Jupiter nousi pystyyn ja kehräsi takaisin. Hymyilin ja nousin myös pesästä. “Olisiko mitään jos menisin seikkailemaan yksin tällä kertaa?” kysyin hiljaa. “En tarkoita mitään pahaa!” kiirehdin sanomaan, kun Jupiter loi kasvoilleen pettyneen ilmeen. “Kai se käy”, kolli sanoi hymyillen hieman epäaidosti. Kosketin hännälläni hänen lapaansa nopeasti ja hyppelehdin saniaistenlehtien sekaan. Auringon säteet siivilöityivät oksien ja lehtien välitse maahan ja kulkivat turkkini ylitse, kun puikkelehdin eteenpäin nopeilla syöksähtävillä liikkeillä. Loikkasin kaksijalkalan kivisen aidan päälle lennähtäen ja laskeutuen siististi vauhdista. Tiesin kaksijalkojen olevan vaarallisia mutten välittänyt. Taiteilin kiviaidalla ja katselin ympärilleni. Jossain kauempana haukkui koira mutten välittänyt koska en menisi sen syvemmälle kaksijalkalan syövereihin.
Seikkailin vielä hetken ympäriinsä, kunnes pysähdyin lepäämään ja syömään. Jäljitin yhden hiiren nopeasti ja tapoin sen siistillä puraisulla. Nautin viherlehden ajalta pulskistuneen hiiren rauhallisesti ja jäin lepäämään lehtien alle lähelle paikkaa, johon olin jättänyt Jupiterin aamusella. Hiiri oli lihava ja meni helposti alas.
Kun olin saanut mahani täyteen ja lihakseni rennoiksi, nousin ylös. Huomasin olevani huomattavasti huonomassa kunnossa kuin olin ollut klaaneissa, koska saalistaminen uusilla aluella ei vaatinut paljoa ja rento käveleskely jäi aika vähiin niinä päivinä joina emme liikkuneet oikeasti paikasta toiseen. Venyttelin etutassujani ja lähdin etsimään juotavaa.
Pian löysin lammen, josta sain juodakseni puhdasta ja raikasta vettä – aivan toisenlaista kuin kaksijalkalassa silloin, kun olin jäänyt loukkuun sen hirveän kaksijalan luokse, joka oli kuitenkin myöhemmin tuonut Jupiterin luokseni. Olimme paenneet yhdessä ja nyt olimme tässä – lähempänä klaaneja kuin ikuisuuksiin; minä vain tunsin sen luissani! Olin varma, että löytäisimme klaanit ennen lehtikatoa. Lehti sade oli todellakin jo aluillaan ja se ilmeni sateilla ja kylmenevillä säillä. Vettä alkoi juuri tiputtaa taivaalta ja tajusin ettei meillä ollut suojaa! Lähdin nopeasti kohti pesäpaikkaamme.
Jupiter oli myös lähtenyt omille teilleen mutta palaisi varmaan jossain kohtaa. Etsiskelin sateensuojaista paikkaa hetken aikaa mutta tuloksetta. Pian turkkini oli jo läpimärkä ja mielialani laskenut maihin. Märkä maaperä muuttui hiljalleen mudaksi tietyistä kohdista ja kaikki muta, jonka päältä erehdyin kävelemään tarttui käpäliini raskaiksi möykyiksi. Vesi huuhteli möykyt pois nopeasti mutta olisin mieluummin pitänyt ne siinä, kuin tullut läpimäräksi.
Sade laantui nopeasti mutta aurinko oli jo laskenut ja ilma oli kylmä. Tämä ei ollut todellakaan minun päiväni! Olin onnekseni löytänyt kuusipuun ja kaivautunut sen juuriin syvälle havuihin. Ajatus siitä, että saattaisin ihan kuun tai parin päästä olla taas perheeni ja Lumikkoviiksen ja Huomenkyyhkyn luona sai minut pitämään kiinnostukseni yllä! En muuten olisi edes halunnut palata klaaniin mutta ystäväni ja perheeni olivat siellä ja vaikka sydäntäni särki ajatella näin niin jättäisin vaikka Jupiterin yksin klaanini ja perheeni ja ystävieni vuoksi. Sukuni oli klaanissa eikä siellä ollut tilaa erakkokumppanille saati puolielämälle ja salaiselle tapailulle klaanin rajojen ulkopuolella. Nyt ainoa toiveeni oli, että olisin saanut kasvaa klaaniissa mutta onneksi pentuaikani oli mennyt leppoisasti pentutarhassa ja leikkiessä veljeni Sielutassun kanssa. Olikohan veli saanut jo oman soturinimensä? Kaipasikohan hän minua? Hän ei edes tiennyt, että olin elossa. Mutta toisaalta en tiennyt itsekään oliko hän elossa tai oliko tämä se elämä, jonka haluaisin vai pitäisikö minun palata oikean sukuni luokse. Tiesin sisimmissäni aina kuuluvani klaaniin, joka kasvatti minut – Kuolonklaaniin. Ja haluaisin kasvattaa pentuni siellä turvassa, jonkun kollin kanssa. Mitäköhän Orvokkisydämelle kuului? Entä Huomenkyyhkylle? Entä Pikkukaaokselle? Emo ja isä olivat varmasti olleet suunniltaan huolesta minun kadottuani sinä pahaisena päivänä. Nyt onneksi tiesin, ettei se ollut syyni vaan se kaksijalka, joka minut nappasi oli varmasti ollut sellainen “kissa rankkuri” Jupiterin sanojen mukaan. Toivoin Jupiterin löytävän paikalle jossain kohtaa mutta en jaksanut nyt muuta, kuin nukkua. Sulin silmäni. Olin onneksi lähellä paikkaa jossa olimme Jupiterin kanssa eronneet, joten hän löytäisi minut pian. Olin jopa jättänyt hajujälkiä sateen loputtua joten se olisi helppoa. Nukahdin juurakkoon.
