Hurma
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//
Loppupartio sujui ongelmitta sen jälkeen kun Riemu oli kysynyt Ametistilta tämän menneisyydestä, vaikka olin nimenomaan kieltänyt häntä, en kehottanut tekemään niin. No, kai sain syyttää vain itseäni, totta kai Riemu tahtoisi kokeilla rajoja. Juttelimme pitkään, mutta loppua kohden juttelumme hiljeni ja alkoi mennä kiusalliseksi. Olin edelleen hieman ärtynyt siitä että Riemu oli kysynyt, sillä en tahtonut Ametistille vaikeuksia tai sitä että Riemua sattuisi, ja tein tunteeni ruskealle kollille varsin selviksi, mutta minun syytähätn se loppujen lopuksi oli. Hyvin partion lopussa päätin lähestyä Ametistia. Huono idea, mutta tahdoin sanoa että minä tykkäsin hänestä. Siis en sillä tavalla, vai tykkäsinkö? Lähestyin kollia varovaisesti, pää alhaalla.
“Lu-luulen, että ty-tykkään si-sinusta”, aloitin hiljaa Ametistin silmät ensin levisivät ja sitten siristyivät ja tämä murahti hämmentyneen ja hieman ärsyyntyneen kuuloisena. No niin minäkin olisin.
“Tai- tai siis mi-minä ta-tarkoitan e-että ol-olisi mukavaa tu-tutustua si-sinuun”, sanoin ja kyyristyin valmiina siihen, että kolli hyökkäisi päälleni. Ametistin jalat jäykistyivät, mutta sitten hän tuntui muistavan jotain ja lopulta vain pysyi hiljaa ja jatkoi matkaansa. Suoristauduin hämmentyneenä. Miksei kolli hyökännyt? Ehkä kaikki toivo ei ollutkaan enään menetetty? Tai varmaan oli, mutta ei kolli ainakaan tappanut minua. – vaikkakin oli selvästi harkinnut sitä. Joten ehkä Ametisti ei vihannutkaan minua? Tai vihasi, mutta kai hänelläkin oli pehmeämpi puoli, hänelle luultavasti vain oli tapahtunut jotain hirveää jonka takia hän oli sellainen kuin oli. Se ei selittäisi miksi hän vihasi minua, mutta ainakin sen miksi hän ei tahtonut puhua menneisyydestään. Joten jos tahdoin että Ametisti ikinä pitäisi tai edes sietäisi minua, minun siis piti olla kysymättä tämän menneisyydestä tai oikeastaan yhtään mistään. Eihän se nyt niin vaikeaa voinut olla? Eihän? Ketä oikein yritin huijata? Uteliaisuuteni ja tyhmä sydämeni eivät jättäisi minua rauhaan ennenkuin tietäisin Ametistin menneisyyden ja saisin tästä lempeän puole esiin. Tai tehtyä sellaisen hänelle. Kukaan kissa ei ole oikeasti läpeensä paha. Heilläkin, jotka ovat kylmiä ja ilkeitä, on sydän. Sitä vain on vaikeampi huomata. Joten tämän syvällisen keskustelun itseni kanssa tarkoitus oli siis se, että minun pitäisi ataa Ametistin olla vähän enemmän rauhassa, mutta yrittää kuitenkin. Sinnikkäästi mutta hiljaisesti. Se olisi mitä luultavimmin tapa päästä kollin kuoren alle. Se oli päätetty.
Kun pääsimme takaisin pesälle, olin niin väsynyt että vain kellahdin makuualustalleni, joka oli ihanan pehmeä, ja käperryin nukkumaan.
Heräsin vanhasta pesästämme. Siis minun ja emon. Emo istui vieressäni ja katseli ulos. Minä taas katselin emoa, en saanut katsettani irti hänestä. Voi, en ollut edes tajunnut miten kova ikävä minulla oli oikeasti ollut naarasta. Vaikka minä kyllä tunsin piston rinnassani joka kerta kun ajattelin emoa, viimepäivät olivat olleet niin väsyttäviä ja .. tuota.. Kiireisiä, että olin unohtanut emon en tietenkään kokonaan, mutta vähän kuitenkin. Olin erittäin järkyttynyt kun tajusin sen. Nyt kuitenkin tahdoin olla emon kanssa, vaikkakin se oli vain unta. Katselin emoa ihastuneena ja kallistin päätäni. Emo käänsi vihreän katseensa minuun ja hymyili leveästi. Kurkustani pääsi kehräys, samoin kuin emonkin.
“Mitä kaikkia ihmeitä tuolla ulkona on?” kysyin, kuten muistin kysyneeni joksus. Tämä uni oli siis muisto. Emo hymyili ja käänsi katseensa ulos ja nousi seisomaan.
“Tule, kultaseni. Näytän sinulle ulkomaailman ja kerron sen ihmeistä. Mutta myös vaaroista”, emo sanoi lempeästi ja johdatti minut ulos. Räpyttelin silmiäni auringonpaisteessa. Yhtäkkiä muistin tämän päivän elämästäni hyvin kirkkaasti. Oli kirkas päivä, ja olin ensimmäistä kertaa ulkona. Ihailin kovasti perhosia ja muita ötököitä, mutta emo ei päästänyt minua kovin kauaksi pesästämme. Keskityin taas uneen.
“Isäsi kertoi, että tuolla metsissä, tuolla tämän meidän kotimetsämme takana, asuu sellaisia kissaryhmiä, sellaisia isoja. Ne kutsuvat itseään klaaneiksi”, emo kertoi ja osoitti tassullaan pesämme ympärillä olevan metsän ohi.
“Ovatko ne niin isoja kuin ne kaksijalkaperheet?” kysyin silmät loistaen. Emo kehrähti.
“Isompia, paljon isompia”, emo sanoi. “Ainakin isäsi kertoi niin”, emon silmiin syttyi jokin tunne, osta en ihan saanut kiinni. Se oli ehkä surua? Haikeutta? Vihaa? Ei, ei sitä ainakaan. Jotain joka ei ollut hyvä tunne. Tahdoin sen pois emolta.
“Mitä muuta siellä on?” kysyin.
“Maailmassa on myös paljon muita meidänkaltaisiamme kissoja, jotka asuvat yksin tai pienissä ryhmissä tai perheissä. Mutta muista, että vaikka monet heistä ovat ystävällisiä, on myös paljon, surullisen paljon sellaisia kissoja, jotka… eivät ole niin ystävällisiä. Sinun on pysyttävä poissa heidän luotaan, sinun on luvattava niin. Lupaatko?” emon ääni muuttui päättäväiseksi ja hän katsoi minua tiukasti. Nyökkäsin.
“Tietenkin lupaan. Mutta emo… oliko isä paha kissa? Miksi hän ei ole kanssamme?” kysyin. Emo hätkähti.
“Voi Hurma kultaseni, ei pahoja kissoja ole olemassakaan. Jokaisella tään maailman olennolla on sydän, joillakuilla se vain on syvemmällä. Ja isäsi… hän… no hän ei vain ollut valmis sitoutumaan sinun kasvatukseesi, mutta ei hän ole sellainen kuin jotkut”, emo vastasi.
“Okei”, maukaisin. “Mitä muuta maailmassa on?” kysyin uteliaana.
“Voi, vaikka mitä. Kaksijalat ovat, no tiedät miltä ne näyttävät. He ovat enimmäkseen harmittomia, mutta ole varovainen, sillä ne saattavat kaapata kissoja. Mutta on kaksi suurta petoeläintä, josta haluan varoittaa erityisesti. Ne ovat ketut ja koirat”, emo sanoi kaksi sana ajoita en ollut silloin kuullut aikaisemmin.
“Ketut ovat suuria, niiden turkki on punaoranssi niinkuin pihlajanmarja tai sinun turkkisi. Niillä on suipot korvat, ja pitkä, suippo kuono. Ne ovat hiljaisia, mutta ne eivät osaa liikkua kovin hiljaa metsämaalla. Pysy niistä kaukana. Ja koirat ovat hyvin erilaisen näköisiä. Suuret ovat vaarallisimpia, pienet eivät niinkään. Ne pitävät haukkuvaa ääntä ja niillä ovat suuret hampaat ja louskuvat, kuolaa valuvat leuat.”
“Mutta onko maailmassa sitten vain huonoja asioita?” kysyin.
“Ei tietenkään. On maailmassa paljon hyviäkin asioita, kerron niistä sinulle nyt. Tahdoin vain varoittaa sinua.” ja niin emo kertoi minulle maailman ihmeistä. Se oli ihanaa. Oli ihanaa taas olla emon kanssa pitkään aikaan.
Hätkähdin hereille. Se oli ollut ihana uni, mutta nyt tahdoin tehdä jotain yhteisön hyväksi. Tahdoin ansaita paikkani yhteisössä ja Ametistin sydämessä. Vaikkakin ne olivat kaksi ihan eri asiaa, niin silti. Huomasin Riemun, joka oli viemässä saalistani johonkin. Tassuttelin tämän luo.
“Hei, Riemu. Minne viet sitä?” kysyin. Riemu laski saaliin maahan ja vastasi; “vien sitä Lyralle.” kolli osoitti kohti naarasta, jonka nimeä olin kysynyt Ametistilta.
“Minä voin viedä sen”, tarjouduin.
“Kiitos!” Riemu ilahtui silmin nähden. Otin saaliin suuhuni ja tassuttelin naaraan luo. Herätin tämän hellästi ja kun tämä nosti päänsä ja katsoi minua hämmentyneenä, esittelin itseni ja kerroin miksi olin tullut.
“Hei, olen Hurma, ja toin sinulle ruokaa.”
//Lyra
