Hurma
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Hätäännys sykki suonissani adrealiinin kanssa. Veri kohisi korvissani ja valui jatkuvana virtana kylkiäni pitkin. Adrealiini kiehui minussa, halusi päästä hirviön lailla repimään nuo karvapallot kappaleiksi. Ja se ei välittäisi, ketkä kaikki repisi. Se tappaisi yhteisötoverini sekunneissa. Ja Ametistin. Joka ikinen kehoni solu käski juosta pakoon, pois, kauaksi. Etsiä isä ja anoa tämän samanlaista huomiota kuin siinä yhdessä ainoassa muistossa mitä minulla oli tästä. Mutta tassuni olivat sulaneet lumiseen maailmaan. En voinut irrottaa katsettani edessäni raivoavasta taistelusta. Näky oli tuttu painajaisistani. Tuntui, että taistelun ja minun välissä olisi jonkinlainen lasiseinä. Näkymätön, mutta hieman samea este. Kova ja satuttava, varsinkin jos se menisi rikki. Mutta olin kyllästynyt tuijottelemaan unissani rääkyviä, taistelevia kissoja seinän takaa. Tämä ei ollut unta, tämä oli todellisuutta. Enkä minä ollut täällä avuton. Säntäsin joka ikisen järkeni äänen vastaisesti Urhon avuksi.
”Otan selustan”, sanoin lyhyesti ja kolli nyökkäsi. Seisoimme selät vastakkain, taistelimme henkemme edestä. Miltei joka iskulla tunsin uuden verinoron ilmestyvän kehooni. Mutta en välittänyt. En enään. Mitä siitä, vaikka kuolisin tänään? Se joka tapauksessa olisi jokin päivä edessä. Ja tunsin synkkää tyytyväisyyttä joka kerta kun onnistuin osumaan koiraan. Koko muu maailma pyöri ympärilläni jatkuvana sekasotkuna. Liian kirkkaina väreinä, epämiellyttävinä ääninä. Välitin ainoastaan taistelusta, toisen kissan kehosta takanani. Ja sitten kaikki pysähtyi. Koirat häipyivät. Muut häipyivät. Näin ainoastaan liikkumattoman ruumiin puun luona. Ametisti. Koko maailma alkoi taas pyöriä. Kaikki paitsi Ametistin keho. Koko maailma alkoi taas pyöriä. Kaikki paitsi Ametistin keho. Ei. Eieieieeieieieieieieieieieiei. Ei häntä. Mieluummin minä. Ametisti oli poissa. Verilätäkkö kasvoi hänen allaan. Olin ihan varma siitä, että kolli oli kuollut. Kaikki oli kadonnut. Veri teki hänen turkistaan klimppejä. Veri ja kyyneleet sotkivat kasvoni ja sumentivat näköni.
”Ametisti… Ametisti!” huusin. Tai ehkä en. Ehkä vain kuvittelin huutavani. Ehkä huusin oikeasti. En tiennyt. Koko muu maailma oli yhdentekevää. Oli vain minä, Ametisti ja lasiseinä. Astuin varovaisen askeleen lähemmäksi. Toisenkin. Kolmannen. Neljännen. Lähestyin lasiseinää varovaisesti, mutta varmasti. Viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs, kymmenes. Yhdennellätoista kuulin mieleni perukoilta hiljaisen helähdyksen, joka kuitenkin oli murskata tärykalvoni. Olin rikkonut sen. Olin rikkonut seinän. Olin rikkonut esteen minun ja Ametistin välissä. En uskaltanut hengittää. En uskaltanut tehdä mitään. Mutta kun lasi oli rikki, loppumatka kollin luo sujui nopeammin. En juossut, en kiiruhtanut. Se vain tuntui olevan nopeutettu hetki. Ja kaikki pysähtyi taas. Olin hänen kehon luonaan. Laskin häntäni varovaisesti tämän rinnan päälle. Ja sain yllättyä. Kolli hengitti. Hänen ruumiinsa oli lämmin ja hän hengitti. Helpotus ryöppysi minuun voimakkaan tsunamin lailla. Pieni, hallitsematon ryöppy helpotuksesta heikkoa itkunaurua pääsi huuliltani. Hän oli elossa. Ametisti oli elossa. Kolli oli elossa. Ihastukseni oli elossa. Rakkauteni kohde oli elossa.
“Ametisti”, sanoin kähellä äänellä, helpottuneena ja hengittäen raskaasti. Oksennusreflkesi yllätti minut. Ehdin vain juuri ja juuri kääntyä, ettei se olisi tullut kollin päälle. Maailma palasi, mutta ei lakannut pyörimästä. Astuin hieman lähemmäksi Ametistia ja sitten kaaduin tajuttomana kollin viereen. Tajuttomana, mutta onnellisena.
Heräsin pesässä tokkkuraisena, haavat kivistäen ja veren maku suussani. En tiennyt, kuinka pitkään partiosta oli. Päivä, päiviä, tunteja, vuosia? Okei, ei ehkä vuosia, mutta pääni oli ihan pyörällä. Mutta sitten näin jotain, joka sai minut terästäytymään. Ametisti. Ametisti, ja tämä oli elossa. Tajuton, mutta elossa. Sitten kolli heräsi.
“Ametisti”, sanoin hiljaa. “Moi.”
//Ame? <3
