Hurma
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
En ollut ihan varma milloin nukahdin, mutta nukahdin Lyran viereen. Jossain vaiheessa naaras oli poistunut viereltäni, mutta sitten naaras oli palannut, sillä naaraan lämpö palasi viereeni ja hänen häntänsä kiepsahti ympärilleni. Hymy nousi huulilleni jälleen ja käperryin jälleen tiukemmin vasten vanhempaa naarasta.
Avasin silmäni räpytellen. Nousin istumaan. En ollut enään kujakissayhteisön pesässä. Olin ihmeellisen kauniilla niityllä. Harvoja usvapilviä leijaili satunnaisesti niityn yllä. Nousin jaloilleni ja ravitselin turkkiani. Missä olin? Tämä oli selvästi unta, mutta oliko tällä jokin tarkoitus? Otin varovaisen askeleen eteenpäin, aistit valppaina, mutta rauhoitun kun mitään ei tapahtunut. Ehkä tämä oli vain ihan viaton, hauska pentu-uni. Tassuttelin eteenpäin. Kauniit, pitkät kukat jotkat olivat liiloja ja valkoisia. Luupineja, jos muistin oikein. Sen lisäksi maantasalla kasvoi kanervoita. Jolkottelin eteenpäin ja lopulta, kun jokainen epäilyksenripe oli kadonnut minusta, ponnistin juoksuuni, ja olin onnellinen unituulien heiluttaen viiksiäni ja auringon lämmittävän turkkiani. Juoksin pitkään, kunnes päädyin lammen rannalle. Pysähdyin tassut lipsuen ja katselin itseäni lammen pinnasta, josta kasvoni heijastuivat kaislojen välistä. Yhtäkkiä kasvoni muuttuivat emon kasvoiksi, ja kavahdin taaemmaksi. Ei, emo oli kuollut, hän oli poissa, eikä hän tulisi takaisin. Minun pitäisi vain hyväksyä se.
“Huurmaa” jostain kuului usvainen ääni, joka oli jollain tapaa tuttu. Emo! Tajusin. Ei! Ei taas!
“Hurmaa, rakkaani, tahtoisin niin kovasti nähdä sinut taas” emon ääni sanoi pehmeästi.
“Sinun on vain sukellettava lampeen”
“Ei!” huusin ja lähdin juoksemaan pakoon. En saanut uskoa että emo tulisi takaisin. Mutta kuulin äänen, joka seisautti vereni. Se muistutti rikkoutuvan jään ääntä, ja siinä samassa tipuin pimeyteen. Räpyttelin sylmiäni, ja kuulin kissojen rääyntää ja tassuissani lainehti jotain. Vilkaisin sinne ja kavahdin. Verta. Maa lainehti verta. Kauhu kuristi kurkkuani.
Hätkähdin hereille hengittäen raskaasti. Lyra nukkui vieressäni. Hymyilin ja menin valitsemaan ruokaa saalis -tuota- rippeistä. Tunsin Lyran läsnäolon ennenkuin naaras avasi suunsa.
“Nukuitko hyvin?” naaras kysyi, ja olin otettu iloinen että naaras tuntui kiintyneen minuun ja halusi varmistaa minu olevan kunnossa, mutta ei minulle olisi voinut kauheasti mitään oikeaa pahaa tapahtua unissani. Ainakaan fyysisesti.
“Kyllä, kiitos kysymästä”, sanoin hymyillen aurinkoisesti uudelle ystävälleni.
Juttelimme ja jaoimme rottaa.
“Muuten, puhuitko Päivänsäteen kanssa?” kysyin samalla kun nuolin huuliani ja aloin puhdistamaan itseäni. Lyra nyökkäsi, mutta hänen ilmeensä oli sen verran synkkä että en puhunut siitä sen enempää. Lyra söi rotan rippeet ja alkoi hänkin puhdistaa itseään.
Yhtäkkiä naaras valpastui ja siirtyi minun eteeni, kuin valmistautuisi suojelemaan minua joltakin. Pian näin, mikä se jotakin oli. Ametisti tassutteli meitä päin. Hätkähdin ja karvani nousivat hieman pystyyn mutta nielaisin, siloitin karvani ja koetin ryhdistäytyä.
“Hurma, sinun on tultava partioon minun, Menninkäisen ja Leopardin kanssa”, kolli murahti, mutta yllättävän, no, ei ystävällisen, mutta hän ei kuulostanut siltä että tahtoisi murhata minut. Lyraa hän sen sijaan mulkoili hyvin murhanhimoisesti. Työnnyin valkoturkin viereen. Lyran kynnet olivat liukuneet esille. Samoin Ametistin. Ametisti murisi Lyralle uhkaavasti, valmiina hyökkämään. Samoin Lyra. Perijätär astui taas hieman minun eteeni. Minulle tuli kiire pelastaa tilanne.
“Selvä! Mennään sitten!” sanoin hätäisesti. Ametisti siristi silmiään hampaat irveellä mutta luovutti hyökkäys suunnitelmistaan lopulta. Olimme lähdössä, kunnes Lyra avasi suunsa jälleen.
“Minä tulen mukaan.”
Hätkähdin.
“Minun on parasta tulla mukaan, ihan vain varmuuden vuoksi”, toinen naaras sanoi ja tuli viereeni suojelevaisesti.
