Hurma
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
“Ehkä… ehkä hän muistuttaa sinua isästäsi?” Lyra sanoi tarkoittaen Ametistia.
“Siksi hän on sinulle varmaankin niin vastustamaton. Haluat miellyttää häntä, koska et koskaan päässyt miellyttämään isääsi”, naaras puhui ja sai minut rauhoittumaan taas hiukan. Olisiko se totta? Saattoi hyvinkin olla. Ametisti vaikutti niin samanlaiselta kuin se mitä emo oli isästä kertonut. Eli ehkä tosiaan tahdoin miellyttää kollia jollain tasolla, vaikka tätä pelkäsinkin. Jos totta puhuttiin, olisin tahtonut tavata isäni, vaikka hän ei hyvältä kissalta kuulostanutkaan. Mutta Ametisti oli paha, minä pelkäsin häntä yli kaiken. Mutta silti minusta tuntui ihan hirvittävältä että olin kertonut kilpikonnakuvioisesta kollista. Se oli omituista. Ja vaikka pelkäsinkin Ametistia, tyhmä sydämeni ei tahtonut uskoa että kolli oli vaarallinen. Lyran häntä teki pitkää kaarta päälläni. Valkoturkkinen naaras ei kuitenkaan ollut kasvot minuun päin. Hänen olemuksensa oli vieläkin hieman kömpelö, vaikka se oli jo selvästi helpompaa ja luontevampaa.
“Mutta sinun ei tarvitse suojella häntä, ihan totta! Hänen on opittava, että hän ei voi satuttaa muita kissoja miten lystää”, Lyra sanoi korvatupsut heilahdellen korvien tahdissa. Nielaisin hieman nyyhkäisten. Se mitä naaras sanoi oli totta, mutta nyt kun kerroin, se saattoi minut vaaraan.
“Yhteisö on täynnä hyviä kissoja. Sinun pitäisi tutustua Leopardiin. Häntä kiltimpää kissaa et tule löytämään”, vaaleturkkinen perijätär sanoi ja vaikka hänen kasvonsa olivat edelleenkin poispäin minusta, olin näkevinäni pienen hymyn karehtivan toisen kasvoilla. Jos naaraan sanat olisivat totta, minua suojeltaisiin, vaikka kerroinkin. Minun ei annettaisi kuolla. Mutta jos eivät olisi… Mutta miksi Lyra valehtelisi. Hän ei vaikuttanut sellaiselta kissalta. Yhtäkkiä naaras teki jotain, joka yllätti minut täysin, sillä naaras oli antanut itsestään epäileväisen ja hieman viileän kuvan, mutta se oli luultavasti vain suojakuori, josta emo oli puhunut kun oli kertonut minulle maailmasta. Lyra kääntyi minua päin ja pyyhkäisi tassullaan kyyneleitä poskiltani. Valkea naaras hätkähti hieman mutta piti tassunsa siinä ja pyyhki loputkin kyyneleeni. Sitten, hieman harkittuaan, toinen kissa painautui tiukemmin minua vasten. Minäkin käperryin tiukemmin ja suljin silmäni. Pieni hymy karkasi huulilleni. Itkuni oli kadonnut. Minua ei itkettänyt enään. Alkoi tulla sellainen olo että joku voisi välittää minusta täälläkin. Täällä, yhteisössä, ja jos yhteisössä olisi paljon mukavia kissoja, minun olisi vain löydettävä heidät. Mutta nyt olin tässä ja nautin toisen kissan läheisyydestä.
“Kiitos”, kuiskasin hiljaa Lyran turkkiin, en tiennyt kuuliko toinen sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Olin kiittänyt naarasta, ja se oli tärkeintä.
//Lyra :’)
