Hurma
//Kirjoittaja: Ninjanen
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
”Ha-halusin va-vain kysyä y-yhden jutun”, takeltelin hermostuneena. Ametisti murahti, muttei tehnyt mitään estääkseni minua.
”jo-jos si-sinä voisit ke-kertoa minulle menneisyydestäsi?” kysyin hermostuneena. Ametistilta meni selvästi yli kanssani – jälleen kerran. En edes tajunnut mitä tapahtui, näin vain valkoisen välähdyksen ja tunsin jotain lämmintä valuvan poskeani vasten. Nostin tassuni poskelleni ja kun nostin sen niin, että näin sen. Siinä oli verta. Siivosin veren poskeltani hätäisesti ja käänsin katseeni pois Ametistista.
”Onko sinulla enemmänkin kysymyksiä jotka johtavat siihen ettei sinua enään ole?” kolli murisi ja astui askeleen lähemmäksi. Mieleeni tulvi tapoja jolla Ametisti saisi minut – katoamaan. Niihin sisältyivät hirviön alle ryöntäminen, Päivänsäteellä murhauttaminen ja suora murha.
“Taisit ymmärtää. Jos siis tahdot elää, älä. Kysy. mitään”, kolli ärähti ja nousi seisomaan. Nyökkäsin pelokkaasti ja astuin askeleen taaemmaksi.
“Te kaksi”, Nefiri sanoi kun tuli luoksemme. “Menkää partioon Menninkäisen, Riemun ja Hyökyaallon kanssa” naaras sanoi ja heilautti häntäänsä kohti pesän suulla odottavia kissoja. Muut kaksi kissaa kastoivat ulos, mutta Riemu katseli meihin päin. Ametistin korvat luimistuivat hieman ja silmät siristyivät, mutta minä lähdin mielelläni mukaan. Riemu oli ollut minulle mukava, tahdoin tutustua häneen enemmän. Tassuttelin heidän luokseen, ja Ametisti seurasi.
Kuljimme kujilla ja muut olivat hiljaa, mutta minä juttelin Riemun kanssa.
“Miten sinä päädyit tänne?” kysyin Riemulta, ja toivoin ettei tämä loukkaantuisi. Kolli kallisti päätään.
“Yhteisöönkö? Minä synnyin tänne”, kolli naukaisi. Kallistin päätäni. Minkäköhän laista olisi ollut syntyä tänne? Tajusin, että minä voisin olla ihan eri kissa, ihan eri luonteella ja menneisyydellä. Jos minulla olisi ollut erilainen menneisyys, olisinko samanlainen kuin Ametisti? En tiennyt, enkä oikeastaan tahtonutkaan tietää. Minä pidin Ametistista edelleen, mutten tahtonut olla samanlainen kuin hän.
Juttelimme hetken niin, että aiheemme heittelivät puolelta toiselle.
”Toivon, että löydämme hyvin ruokaa, sillä pian tulee lehtikato, ja öistä tulee pidempiä, kylmiä ja hyvin pimeitä”, Riemu naukaisi ja vilkaisi taivaalle. Kallistin päätäni.
“Mutta sentään öitä valaisevat ne kaksijalkojen pikkukuut ja tähdet, vaikka tähtiä ei kovin paljon näekään”, naukaisin ja käänsin päätäni niin, että Riemu näki naarmuni. Kolli siristi silmiään.
“Mistä sait tuon?” kolli kysyi. Nielaisin ja kohautin olkiani vähättelevästi.
“Minä käsken sinua vastaamaan”, Riemu sanoi ja huokaisin alistuneena.
“Raapaisin itseni terävään kirkaskiveen”, valehtelin, sillä en tahtonut saattaa Ametistia pulaan. Riemu nyökkäsi. En tiennyt, uskoiko kolli minua, mutta hyväksyi vastaukseni.
Kun olimme kulkeneet hetkisen, juttelimme jälleen menneisyydistä.
“Ametistin menneisyyttä ei kannata kysyä, hän ei pidä siitä”, sanoin ja Riemu kallisti päätään.
“Niinkö?” Riemu kysyi.
//Ame
