Into
//Kirjoittaja: Untuva
//Erakko | Kuolonklaanin reviiri
Ennen auringonnousua huomasin, kuinka Taavi ja Ressu menivät kahdestaan juttelemaan kauemmaksi pesästä. Jäin paikalleni vartioon, vaikkei minun olisi tarvinnut enää istua vahtimassa, kun ensimmäiset olivat jo heränneet. Minua vain niin kiinnosti, mistä nuo kaksi kollia keskustelivat keskenään! Yritin siristellä tummanvihreitä silmiäni ja höristellä korviani kaksikon suuntaan, mutta turhaan. He olivat niin kaukana, etten millään olisi voinut kuulla mistä he juttelivat tai edes päätellä suiden liikkeistä, kun kollit olivat kääntyneenä enemmän itsestäni poispäin. Olisin niin halunnut kirmata kyselemään! Tiesin kuitenkin, että kaksikko oli tarkoituksella kuuloetäisyyden ulkopuolella. Sekös harmitti! Päivä oli kuitenkin alkamassa, sillä aurinko alkoi kapuamaan ylös taivaalle. Minä niin tykkäsin auringonnousuista ja laskuista! Minua ei harmittanut enää ollenkaan. Kyllä Taavi sitten kertoisi, jos asia koskisi jotakin tärkeää.
Pian koko joukkomme oli hereillä, joten päätin lähteä saalistamaan. Taavi ei ollut vielä pihahtanutkaan keskustelun tuloksista, kun kollit olivat viimein palanneet keskuuteemme. Kasa, jossa säilytimme riistamme, oli tyhjä. Minä olin oikeastaan ainoa, joka kykeni saamaan riistaa yleensä hyvällä todennäköisyydellä kiinni. Terttu ja Ressu yrittivät aina parhaansa, mutta se ei riittänyt valitettavasti riistalle. Vaikka olin aikaisemmin lupaillut pennulle toista, meillä koittaisi pian kovat ajat. Minä kyllä saalistaisin yötä päivää, jos se minusta riippuisi!
Tassuni liikkuivat sukkelaan lehtimaton päällä. Puut näyttivät alastomilta, mutta toisaalta minä pidin siitä, kuinka karulta maisema tällaisenaan näytti. Minun oli järkevin pysyä liikkeessä, sillä auringonnousun aikaan oli yleensä todella viileää. Kylmä osasi aina löytää tiensä iskeä ja värisyttää kehoa. Raotin leukojani ja yritin paikantaa hajujälkiä. Luokseni kantautui riistan haju, mutta jotain siinä oli pielessä. Hipsin hajujälkeä seuraten oikeaan suuntaan, ja pian ymmärsinkin syyn. Edessäni möllötti kuollut lintu, mutta se haiskahti aivan hirveän pahalta. Kallistelin hetken päätäni suuntaan ja toiseen. Mitäköhän linnulle oli käynyt? Taavi oli kuitenkin aina tehnyt selväksi, ettemme me koskaan turvautuisi variksenruokaan, vaan söisimme aina tuoretta riistaa. Mieluummin kärsisimme nälissämme kuin söisimme ruuaksi kelpaamatonta ruokaa. Niinpä peruutin variksenruuan luota ja jatkoin matkaani raikkaampaan ilmaan. Seuraavaksi sain vainun päästäisestä ja lähdinkin nopeasti yrittämään sitä.
Loppujen lopuksi päästäinen oli päässyt karkuun, mutta olin saanut pyydystettyä myyrän. Olin vielä yrittänyt oravaa, mutta sekin oli ollut tänään liian vikkelä minulle. Pieni harmitus kalvoi, kun tuoresaalista ei ollut tarjolla, ja olin epäonnistunut yrityksissäni. Helpotuksekseni Terttu oli käynyt metsällä ja saanut itselleen pienen hiirulaisen, joten jokaisen ei tarvinnut jatkaa päivää tyhjällä vatsalla. Ja olihan sitä syöty edellisenä päivänä, kyllä minä ainakin jaksoin. Koko loppupäivä minulla olisi aikaa saalistaa ja täyttää kasaa – ja sen tulisin tekemään!
”Olen pahoillani toverit, sain vain tämän päästäisen kiinni. Mutta ei syytä huoleen, minä jatkan kyllä saalistamista! Piristykääs nyt, Ressu myös! Miksi sinulla on tuollainen ilme kasvoilla? Hymyä huuleen!” puhelin toisille. Ressu vilkaisi minuun pikaisesti vihreillä silmillään, ja rauhallisesti kääntyi Taavin puoleen. Huomasin vasta, että jopa Kaiku oli pesän ulkopuolella Tertun vieressä ja kaikki olivat kerääntyneet kuuntelemaan Taavia. Valkea kolli mustilla laikuilla seisoi edessämme muiden istuessa, joten istuuduin itsekin alas.
”Me Ressun kanssa puhuimme auringonnousun aikaan, että meidän olisi hyvä päästä jatkamaan matkaa. Meidän tavoitteenamme on edelleenkin löytää klaanit, ja pyrkiä pääsemään jäseniksi. Tämä päätös pitää, ja uskon sen olevan jokaiselle parhaaksi. Meidän täytyy kuitenkin valmistautua lähtöön ja lähdemme matkaan vasta huomenna. Into voi johtaa saalistusta, jotta kaikki saavat tarpeeksi syödäkseen ennen lähtöä”, Taavi ilmoitti asiansa tyynenä.
”Voi että! Kiitos Ressu, kiitos!” loikkasin kollin syleilyyn, kun toinen oli viimein suostunut jatkamaan matkaa. Ressu rauhallisesti työnsi minua poispäin, mutten antanut sen haitata. Voi tätä ilon päivää!
”Minä jään tänne pitämään seuraa sinulle, Kaiku”, Taavi jatkoi siirtyen lähemmäs joukon nuorimmaista, ”te muut voitte ottaa vastuun saalistamisesta.”
Seuraava aamu valkeni ja olimme kaikki valveilla varhain. Ympärillämme vallitsi jännittynyt ilmapiiri, sillä jokainen kyllä tiesi, mitä tuleman piti. Jättäisimme tänään väliaikaisen pesämme aikeenamme löytää klaanit. Kukaan ei osannut arvella, kuinka kauan meillä menisi. Se ei kuitenkaan lannistanut intoani! Kömmin ulos pesästä napakkaan ja viileään ilmaan, joka tuuli heti vasten kasvoja. Aamulle oli eilen jo saalistettu, joten söimme ne ennen lähtöä. Minä olin lähestulkoon ainoastaan äänessä, muut olivat melko hiljaisina. En malttanut odottaa, milloin lähtisimme oikeasti!
”Nyt näyttää olevan valmista, lähdetään!” Taavi ilmoitti, kun jokainen oli saanut ruokailla rauhassa – minusta olisimme voineet pitää enemmänkin kiirettä. Kaiku vaikutti iloisemmalta kuin aikoihin, sillä hän todella odotti klaanin tuomaa luvattua turvaa. Loin toivottavasti viimeisen silmäyksen väliaikaiseen pesäämme, jonka rakentamiseen oli käytetty paljon vaivaa.
”Ollaankohan meitä jo vastassa?!” hihkuin askeltaen rivakasti muiden mukana.
”Mistäs ajattelit heidän saaneen tietää meidän tulostamme?” Ressu tokaisi. Terttu supatti kollin korvaan jotain, jonka jälkeen tuo hiljeni. Klaanien tuli olla parasta, mitä meille olisi ikinä tapahtunut! Olisimmepa voineet juosten pinkoa emmekä lyllertää näin hitaaseen tahtiin. Onneksi silmissä vaihtuvat maisemat saivat minut iloiseksi ja hymyilemään. Lehtisateen loppukin oli niin nättiä aikaa!
Väsymys painoi tassuissa matkan ajalta, kun Taavi yhtäkkiä pysähtyi. Olimme vasta vähän aikaa sitten pitäneet tauon, joten tämä ei voinut johtua siitä. Kollin häntä liikehti ja pysähtyi ylös merkkinä meille muillekin pysähtyä. Olin jo aukaisemassa suutani, mutta Taavin katse viesti, että nyt tuli olla hiljaa. Keltasilmäinen kolli raotti leukojaan ja haisteli ilmaa. Me muutkin seurasimme esimerkkiä. Nuohan kuuluivat toiselle kissalle – peräti useammalle! Hajusekoituksesta ei erottanut, monenko hajumerkit haistoimme, mutta monta niitä oli.
”Olemme saavuttaneet määränpäämme”, Taavi sanoi ja ensimmäistä kertaa kuulin hänen äänessään huojennusta. Ressu näytti hämmentyneeltä, Kaiku oli innoissaan ja Tertun kasvoilla näkyi helpotus.
”Taavi! Sinä teit sen! Näettekö nyt, Taavi toi meidät perille!” iloitsin ja olin valmiina vilistämään löytämämme klaanin reviirille. Valkea kolli astui eteeni ja esti pääsyn eteenpäin. ”Mitä nyt?”
”Vaikka me haemmekin pysyvää elinpaikkaa klaanista, emme voi silti rynnistää toisten reviirille tuollaisella vauhdilla. Lähdetään kulkemaan syvemmälle ihan rauhallisesti, niin meitä ei voida pitää uhkana”, Taavi järkeili ja tämän katse kiersi muissa. Terttu nyökkäsi nopean vastauksen.
”Kuulostaa järkevältä”, Ressu totesi ja tarkkaili ympäristöään. ”Meidän olisi parasta liikkua, jotta ehdimme tavata jonkun ennen pimeän tuloa. Emme voi tietää, kuinka ison alueen reviiri kattaa.”
”Eiköhän lähdetä liikkeelle! Pysytelkää takanani, Into ja Kaiku myös”, Taavin ohjeistuksen mukaisesti asetuin kulkemaan hänen takanaan. Kollin askel oli varma, mutta tästä huomasi, että hän oli jatkuvasti valppaana ympäristön suhteen. Kaiku vieressäni vaikutti todella väsyneeltä, ja hän tarvitsisi pian lepoa. Sydämeni oli niin kevyt nyt, kun olimme saaneet haluamamme. Pääsisimme viimein maistamaan ihka oikeata klaanielämää!
Kuljimme yhä syvemmälle reviirin siimekseen keltasilmäisen kollin johdolla. Lehdet pitivät ääntä tassujemme alla. Olin keskittynyt miettimään, minkälaisen vastaanoton saisimme, kun Taavi oli jälleen pysähtynyt. En huomannut ollenkaan, joten kävelin suoraan Taaviin törmäten. Pudistelin hämmentyneenä päätäni, kunnes tajusin mikä oli tilanne. Edessämme etäämmällä oli kaksi oikeaa klaanikissaa!
”Tervehdys! Missä teidän pesä sijaitsee?” aloitin ja olin menossa kovaa vauhtia kohti kaksikkoa aikeenani tutustua uusiin tovereihin.
”Into, seis!” Taavin huudahdus sai minut pysähtymään niille sijoilleni. Olin yksin puolivälissä. Tajusin vasta tässä vaiheessa katsoa kaksikkoa tarkemmin. Kummallakaan ei ollut mitenkään ystävällistä ilmettä kasvoillaan – olikohan heillä jotain murheita mielessään? Vilkaistessa taakseni Kaiku oli jo piiloutunut Tertun taakse.
”Millä asialla liikutte Kuolonklaanin reviirillä?” hopeanharmaa naaras tummemmalla tabbykuviolla aloitti sananvaihdon. Naaraan äänensävy oli kylmä, eikä tämä vaikuttanut ollenkaan siltä, että olisi toivottamassa meitä tervetulleiksi. Taavi asteli vierelleni puoliväliin mustan naaraan vahtiessa tämän jokaista liikettä tarkasti.
”Nimeni on Taavi. Olemme matkanneet pitkän matkan ja toiveenamme on päästä liittymään klaaniinne. Näin aluksi haluaisin meille yösijan, lopusta voisimme päättää myöhemminkin”, Taavi kertoi asiaa vakavana, eikä tämän äänestä kuultanut enää luontaista hyväntuulisuutta. ”Kuulemani mukaan teillä on päällikkö, joka päättää näistä. Onko hänen puheilleen mahdollista päästä?”
// Tuhka tai Pimento?
