Into
//Kirjoittaja: Untuva
//Erakko | Klaanien lähialueet
Havahduin hereille kuullessani armotonta haukkumanimien viljelyä. Ressu siellä taas latoi taivaan täydeltä asiaa Taavin suuntaan. Ryömin ulos eilen rakentamastamme pesästä, jotta minun olisi mahdollista selvittää, mitä kaksikon välillä oli tänään tapahtunut.
”Ressu, kuuntele nyt! Olen varma, että se kissa puhui totta. Emme voi olla kaukana klaaneista. Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että olen varma siitä? Siellä olemme turvassa ja pääsemme osaksi verkostoa, eikä meidän sen jälkeen tarvitse enää pelätä”, mustalaikkuinen kolli lausui tasaisella äänensävyllä. Tämän keltaisesta katseesta huokui vilpittömyys.
”Niinhän sinä ketunläjä väität. Miten voi olla, ettet edes tullut kysyneeksi sen kissan nimeä? Olemme matkanneet jo pitkään ja ihan turhan takia. Minä en jaksa, kuuletko, minä en jaksa”, Ressun ääni muuttui epätoivoiseksi loppua kohden, kunnes se hiipui täysin olemattomiin. Hymyillen loikin kaksikon välille.
”Raukka-Ressu ja Parka-Taavi, nyt hymyä huuleen toverit! Minä luotan Taaviin täydestä sydämestäni, se on varma. Te muutkin luotatte, olettehan te täällä! Nyt saalistetaan oikein kunnon herkkuaamupalat kaikille, niin tulee parempi mieli”, puhelin tohkeissani ja lähestulkoon steppasin paikallani. ”Käyn herättämässä Tertun mukaani metsästysretkelle.”
”Kiitos, Into”, Taavi sanoi ja väläytti minulle hymyn. Kuinka komean hymyn keltasilmä omasikin! ”Jääkäämme tänne nyt lepäämään pidempään. Ehdimme jatkaa klaanien etsintää myöhemminkin.”
Taavin sanat näyttivät kelpaavan Ressulle, sillä punertava kolli nyökkäsi ja katosi pesäämme. Kipaisin tämän perässä pesän hämäryyteen. Olimme eilen valinneet paikaksi kaatuneen puunrungon, jonka kanto-osan juurakkoon oli taiteiltu suojaa kuusenoksista, risuista ja lähistöltä löytyneestä piikkiherneestä. Se ei kauhean tilava ollut, mutta näin ilmojen viiletessä oli ihana nukkua vieritysten. Oli varsin tärkeää, että Kaiku sai tarvitsemansa lämmön. Olihan hän pentuikäinen vielä. Meidän muiden tehtävä oli suojella ja pitää huolta nuorimmaisestamme.
”Terttu! Nousepas ylös niin lähdetään metsästämään!” hihkuin ja tökin suurta valkeaa naarasta ylös. Terttu raotti vaaleanruskeita silmiään ja loi lämpimän katseen minuun. Pian toisen kasvoille muodostui kuitenkin hieman hämmentynyt ilme.
”Emmekö jatkakaan matkaa?” naaras kysyi. Pudistelin päätäni.
”Ressulle iski jäätävä väsy ja sen pitänee nyt ottaa useammat torkut”, sanelin.
”Toisin sanoen, Taavin mielestä on järkevää asettua hetkeksi aloillemme tänne”, Ressu täydensi kertomustani ja asettui harmaanruskean pennun vierelle sammalvuoteelle. Kaiku jatkoi tyytyväisenä uniaan, inahti vain pikaisesti.
”Mutta nyt retkelle, Terttu! Ei hukata aamun ensimmäisiä säteitä, ne ovat niin kauniita! Ne ovat ensimmäiset säteet täällä ja haluan kovasti nähdä ne”, sanoin yrittäen saada suurikokoista kissaa liikkeelle. Terttu hymähti huvittuneena. Onneksi tämä pian nousi ylös ja asteli ulos pesästä minä hänen vanavedessään. Olisipa naaras liikkunut hieman nopeammin! Olin niin innoissani ensimmäisestä saalistuskerrasta juuri tällä paikalla.
”Olkaa varovaisia! En ole ehtinyt tutustumaan maastoon tarpeeksi. Pysytelkää mieluiten niin lähellä pesää kuin kykenette”, Taavi julisti ja jakeli meille ohjeita. Terttu tyytyi nyökkäämään.
”Olemmehan me, kuomaseni!” hihkuin ja lähdin suin päin etsimään mahdollisia hajujälkiä. Oi, kuinka nautinkaan elämästäni! Siitä tuntui olevan todella pitkä aika, kun Taavi kertoi törmänneensä johonkin ohikulkumatkalla olevaan kissaan, joka osasi kertoa hänelle metsässä asustavista klaaneista. Taavi oli välittänyt tiedon heti meille muille. Klaanit olivat kuulostaneet niin ihmeellisiltä. Heillä oli kuulemani mukaan oma reviiri, jossa he asustivat. Klaaniin kuului monta jäsentä ja nämä jäsenet pitivät toisistaan huolta. Oli monta tassuparia auttamassa ja suojelemassa. Sitä me kaipasimmekin! Olimme lähteneet melko nopeasti matkaan, mutta matka oli ollut paljon pidempi, mitä olimme odottaneet. Ainoa reittiohjeen kuullut oli Taavi, mutta minä luotin kyllä, että kolli tiesi missä mentiin. Olimme matkanneet jo niin pitkälle, että olisi ollut sääli luovuttaa nyt. Me kaikki halusimme ympärillemme turvaa ja sitä klaanien kuului meille tarjota. En olisi itse halunnut ottaa rauhallisemmin vaan jatkaa matkaa, mutta Ressu oli totisesti nokostensa tarpeessa. Toivottavasti emme kuitenkaan asettuisi tälle paikalle ikuisuuksiksi!
