Into
//Kirjoittaja: Untuva
//Erakko | Klaanien lähialueet
Päivät tuntuivat matelevan eteenpäin, enkä millään olisi malttanut pysyä aloillani, kun klaanikissat ja heidän suuret reviirinsä odottivat. Meillä oli kuitenkin paljon hommaa hoidettavana väliaikaisessa paikassamme, joten tekemisen puutteesta ei ollut kyse. Kyllä minä mielelläni touhusin muiden mieliksi. Se oli oikein mukavaa!
Lehtisade läheni kuitenkin loppuaan, eivätkä jatkuvasti kylmenevät päivät ja yöt sopineet minulle valitettavasti ollenkaan. Jatkuvasti oli liian viileä. Tämän takia olin koko aamun etsinyt erilaisia pesäntekotarpeita, jotta saisimme seinistä paksummat. Näin lämpö pysyisi toivon mukaan sisällä paremmin, eikä karkaisi seinämiin jääneistä raoista ulos. Oli mielenkiintoista, miten pystyimme omalla kehon lämmöllämme lämmittämään pesän ihan mukavaksi paikaksi. Pesä oli ahtaamman puoleinen, varsinkin kun olin vuorannut sammaleella sisäpuolta parhaani mukaan, joten saisimme kaikki nukkua kylki kyljessä. Olin hyvin tyytyväinen suorittamaani työhön, ja olin saanut Taaviltakin kehuja. Minä sitten niin pidin tuosta meidän Taavista!
”Into?” korviini kantautui juurikin Taaville kuuluva ääni, joka huhuili minua pesän suunnalta. Punertavia ja kellertäviä lehtiä oli hampaideni välissä kunnon tukko, kun kipitin mustalaikkuisen kollin luokse. Pudotin lehdet nopeasti maahan.
”Oliko sinulla jotain asiaa, kuomaseni?” hihkuin ja odotin jo kovasti, mitä toinen olisi keksinyt pääni menoksi.
”Terttu ja Ressu ovat menossa saalistamaan ja minulla on muuta. Jää tänne vahtimaan Kaikua, kunnes joku meistä palaa takaisin”, Taavi kertoi asiansa tasaisella äänensävyllään. Nyökyttelin vimmatusti päätäni.
”Onnistuu! Onko Kaiku jo syönyt vai nappasenko hänelle tuosta kasasta hiiren?” puhelin viitaten hännälläni kasaan, johon olin pyydystänyt edellisen päivän puolella hiiren ja oravan.
”Ota vain. Hei sitten”, Taavi maukaisi ja keltasilmäinen kolli lampsi tiehensä. Jäin hetkeksi katselemaan kollin perään hymyillen, kunnes sujahdin kuusenoksaverhon läpi pesän hämäryyteen hiiri mukanani. Räpyttelin tummanvihreitä silmiäni hetken, jotta ne tottuisivat pimeyteen. Hetkessä huomasinkin harmaanruskean tabbykuvioisen naaraan vierittelemässä sammalpalloa edessään. Kaiku oli kovassa vauhdissa leikkiensä kanssa.
”Saanko minäkin liittyä seuraan?” mumisin hiiri edelleen hampaissani. Laskin sen nopeasti alas. Kaiku katsahti minuun kullanruskeilla silmillään.
”Voisitko ensin vastata yhteen kysymykseeni? Se on todella tärkeää”, Kaiku huokaisi.
”Tietenkin, anna palaa vaan! Minä olen täällä kuule ihan sinua varten ja vastaan ihan niin moneen kysymykseen kuin tarvitset vastauksia”, sanoin ja istahdin lähelle naaraspentua. Kaiku näytti empivältä hetken kuin hän ei olisi tiennyt, miten muotoilisi sanojaan.
”Jäämmekö… jäämmekö me tänne ainiaaksi? Eikö meidän pitänyt jatkaa, kunnes löydämme klaanit?” Kaiku sanoi ja katseli tassujaan. ”Kuulin, kun Terttu ja Ressu puhuivat, että riistaa tuskin löytyy tuskin ollenkaan lehtikadon aikaan. Kuulemma pitää käyttää koko päivä pelkästään metsästämiseen ja minäkin olen tiellä, kun jonkun täytyy aina olla vahtimassa…”
Pennun ääni hieman värisi ja pystyin aistimaan aitoa pelkoa tämän olemuksessa. Toinen oli selvästi jo pidempäänkin miettinyt asiaa, ja joltain oli unohtunut selittää suunnitelmaamme paremmin naaraalle. Lähestyin Kaikua ja asetin lohduttavasti häntäni tämän lavalle. Hymyilin suurinta hymyä.
”Kaikki tulee menemään hyvin, usko pois! Turha murehtia turhista asioista, eihän lehtikato ole vielä mailla eikä halmeilla! Nyt otetaan ihan rennosti ja pelataan sammalpalloa. Minä metsästän sinulle lehtikadonkin aikaan niin monta hiirtä kuin haluat, luettele lukumääriä vaan. Ota koppi!” sanelin ja koukkasin sammalpalloa tassullani kohti Kaikua. Pentu näytti piristyvän silmissä, vaikka edelleenkin jokin näytti hieman vaivaavan häntä. Hetken kun pelasimme sammalpalloa ihan täysillä, ne vähäisemmätkin murheet näyttivät katoavan naaraan mielestä. Tämän kasvoilla oli pirteä ja iloinen ilme. Olin suorittanut tehtäväni! Olin kuitenkin itse sitä mieltä, että mitä pikemmin jatkaisimme matkaamme sen parempi. Ressu ei vain oikein ollut sen kannalla ollenkaan, mutta ehkä Taavi saisi hänenkin mielensä muuttumaan.
”Eiköhän sinun olisi aika syödä”, sanoin pennulle, kun olimme ehtineet jo touhuta pitkän tovin. Nappasin hiiren hampaisiini ja kuljetin sen toisen eteen. Kaiku alkoi syömään hyvällä ruokahalulla, ja mielessäni välähti, että ehkä syömisen olisi voinut ajoittaa aiemmaksikin. Istahdin itse sammalvuoteelle kärsimättömänä. Pesän ulkopuolelta kuului askelia. Se sai minut nousemaan ylös ja liikuttelemaan korviani. Puheensorina paljasti, että Taavi oli palannut yhdessä muiden kanssa. Ilta oli edennyt jo pitkälle, ja meidän kaikkien olisi aika painua maaten. Taavi jäi tapansa mukaan ensimmäisenä pitämään vahtia, sen jälkeen nousisi Ressu, sitten Terttu ja viimeisenä minä aamuvirkkuna varhain. Saisikohan klaanissa nukkua läpi yön?
”Joko olette valmiina yöpuulle?” tabbykuvioinen kolli naukui ja asettui nopeasti aloilleen.
”Saitteko paljon saalista? Löytyikö alueelta mitään jännittävää? Ja hei, mitä puhuitte Taavin kanssa? Jos suunnittelitte jo lähtöä, niin minäkin haluan kuulla siitä. No, kertokaas nyt toverit, mitä olette puuhailleet?” puhelin iloiseen sävyyn.
”Jonkin verran”, Terttu sanoi lysähtäen hänkin makaamaan, ”Taavi ei puhunut lähdöstä mitään.” Sanat saivat Ressun tuhahtamaan samalla, kun tämä siisti turkkiaan. Olisin esittänyt useammankin jatkokysymyksen, mutta tiesin sen vain hermostuttavan Ressua. En tiennyt miksi, mutta en minä halunnut kollia tahallani hermostuttaa.
”Eiköhän panna maaten niin vartiointikin sujuu selvemmissä merkeissä”, Ressu totesi ja sulki jo silmänsä. Kaiku toivotti kaikille hyvät yöt käpertyen hiiren syönnin jälkeen valkoisen suuren naaraan viereen. Minäkin tyydyin kohtalooni, sillä kyllä minä uneksiakin tykkäsin! Ummistin silmäni ja hetkessä olin kadonnut unien maailmaan.
