Jupiter
//Kirjoittaja: Woln
//Erakko | Tuntematon alue
Nukahdin helposti. Päivä oli ollut ihana. Tunsin tassujeni vapisevan, kun kävin nukkumaan. Näin unta hopeisesta kuusta, josta satoi höyheniä. Höyhenet olivat harmaavalkoisia. Näin unta, kuinka makasin höyhenien alla ja turkissani kimalteli pieniä tähtiä. Silmäni olivat kirkkaat ja tuikkivat. Keltainen valo heijastui silmistäni kiveen, joka loi valoa aukiolle. Näin kuinka tähtisoturi kosketti kuonoani ja lausui: ”Sinä olet voimakas kissa.” ”Tahdot sitä, mikä ei ole sinulle parasta, mutta haluat silti.” ”Suojelet kaikkia.” ”Olet rohkea, viisas, ja avulias.” ”Ole kuin nytkin, Jupiter!” tähtisoturi huusi ja katosi sumuun. ”Ole kuin nytkin.” ajattelin. Olin herännyt uneen. Höyhen tuhisi yhä vuoteessaan. Olisi epäkohteliasta mennä herättämään Höyhen unen takia. ”Unen!” ajattelin. ”Ihan vain unen.” ”Unia tulee ja menee.” sihadin hampaideni välistä ja avasin silmäni. Olin todella outo kissa. Näinkö juuri ennustuksen? Höyhen oli kertonut minulle ”Synkästä Metsästä.” Tajusin että kissa oli kehunut minua. Mistä ihmeen synkästä metsästä tuommoinen tuli? ”Luota itseesi, Jupiter.” ääni pääni sisällä sanoi. Säikähdin. ”Mikä tuo oli?” kuiskasin. Olin peloissani. Tunsin itseni, joten pitäisikö minun lähteä? En halunnut noin vain jättää Höyhentä, joten päätin nukkua vielä. Höyhen oli kuitenkin unelmieni naaras. Olin kuullut ihmeellisistä kissajoukoista joiden leiri olisi lähistöllä. He olivat kai jokin kujakissayhteisö. Mietin, että olisivatko he klaani, vai sellainen kuin minä ja Höyhen. Ehkäpä he osaisivat neuvoa tien klaaneille? En kuitenkaan välttämättä halunnut Höyhenen siirtyvän takaisin klaaninsa luokse. Halusin olla hänen kanssaan. Elää sitä elämää, jota toivoin. Höyhen oli minusta kuitenkin paljon vanhempi kuin minä. Olin vasta pentu. Tai no, en ollut ihan pentuikäinen enää. Mutta olin kyllä paljon nuorempi kuin Höyhen. Nukahdin taas. Kun heräsin, oli päivä jo pitkällä. Oli jo melkein ilta. ”Mitäs sinä nyt noin kauan nukuit?” Höyhen kysyi kiusoittelevasti. ”Ja mitäs sinä nyt näin aikaisin heräsit?” naukaisin takaisin. ”Koska en ole sellainen samanlainen unikeko kuin sinä?” Höyhen esitti huolestunutta. ”Minäkö unikeko?” kysyin muka loukkaantuneena. ”Voi, en ole, kehtaatkin!” ärähdin leikkisästi ja purskahdin nauruun. Höyhen kaatui minua päin. Autoin hänet tassuilleen, mutta sen jälkeen kieriskelin maassa naurusta. Höyhen lyyhistyi. Mietin, että jos siinä olisi ollut kissa, se olisi varmasti kuollut naurusta. ”Ihan…totta…Höyhen…” yritin. ”Tämä ei ole hauskaa.” tuhahdin. ”Sinä vanhaa esittävä kissanroikale!” Höyhen tuhahti kiusoittelevasti. Pyörittelin silmiäni. Halusin nyt lopettaa tämän ihme leikin. ”No jaa, ehkäpä nyt lopetetaan.” Höyhen totesi. ”Ellet sinä halua?” Höyhen yllytti minua. ”En.” murahdin. Olin juuri nappaamassa kasasta riistaa, mutta kasa oli tyhjä. Vilkaisin Höyheneen. Eikö hän ollut käynyt saalistamassa? ”Nythän oli sinun vuorosi saalistaa?” Höyhen kysyi kummastuneena. ”Aivan.” totesin ja lähdin metsään. Haistelin ilmaa kiihkeästi. Leirin lähellä ei näkynyt muita hajuja kuin Höyhenen ja minun. Metsän reunassa tuntui voimakas kissantuoksu. Ryntäsin heti pois. Se ihme kulkukissajoukko oli kai merkannut reviirinsä tarkasti! Tammilehdon luona ei ollut enää muiden kissojen hajua. Löysin sieltä vain punaisen sulan.
”Höyhen?”
