Jupiter
//Kirjoittaja: Sirius
//Erakko | Tuntematon alue
Salamanteri! Salamanterii!” huusin. Poikani oli kadonnut taistelun jälkeen. Koira oli paennut uikuttaen. Kiertelin etsien häntä. Salamanterin tuoksua ei tuntunut. Alkoi tipahdella sadepisaroita. Näkyi verta ja irronneita karvatuppoja, ja koiran haju tuntui ilmassa. Etsin Salamanteria läheisistä pensaista. ’Missä olet? Ei kai hän…tippunut rotkoon? Toivottavasti hän on turvassa.’ ajattelin pelokkaana. Ensimmäistä kertaa, pelkäsin oikeasti. Olisin antanut mitä tahansa, nähdäkseni että Salamanteri olisi kunnossa. Ryntäsin äkkiä purolle päin. Siristin silmiäni. Puiden välissä näkyi jokin musta. Heittäydyin sitä päin. ”Salamanteri! Siinähän sinä!” huudahdin onnellisena. Säikähdin, kun se ei kääntynyt. Näin pettyneenä, kun se olikin vain pensas. Varjoissa se oli näyttänyt ihan kissalta. Tuhahdin ja jatkoin etsintöjä. Ilta alkoi hämärtyä. Salamanteri ei varmasti löytäisi yösijaa! Entä jos siellä olisikin kettu tai mäyrä? Tai kaksijalka? Ajatus Salamanterista kotikisuna puistatti. En ikinä, ikinä alentuisi siihen. Kotikisut olivat ällöttäviä. Kerjäsivät aina kaksijaloilta ruokaa. Kuka oikea kissa muka niin tekisi? Käännähdin pelokkaana. Yritin saada vainun, tai kuulla puhetta. Ainoa asia, jonka kuulin, oli puussa rapisteleva orava. En jaksanut edes napata sitä. Salamanterin löytäminen oli tärkeämpää! Jaksaisin ihan hyvin ilmankin saalista. ’Mutta jaksaako Salamanteri? Entä jos ei?’ ajattelin tuijottaen metsää. Kaikki oli minun syytäni. Olin ollut hiirenaivo! Ilman minua Salamanteri olisi täällä! Toivoin sydämestäni, että hän löytyisi. Tassutin eteenpäin uupuneena. Vilkuilin koko ajan ympärilleni. ”Salamanteri! Jupiter täällä! Missä olet?” ulvoin niin kovaa kun jaksoin. Ainoa joka vastasi minulle, oli kaiku. Jäin tuijottamaan pettyneenä. ’Salamanteri….entä jos en ikinä löydä häntä?’ ajattelin tuskissani. Muistin yhä ne ajat, kun leikin nelikkomme ja Höyhenen kanssa. ’Katajapentu, Untuvapentu ja Hahtuvapentu. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. Samoin Höyhenellä.’ ajattelin tuijottaen taivasta. Olin kadottanut ainoan kissan, joka minulla oli. Laahustin hitaasti eteenpäin. Olin etsinyt häntä jo kauan. Entä jos olin lähtenyt väärään suuntaan? Siinä ajassa Salamanteri olisi varmasti ehtinyt jo kaksijalkalaan! Lähdin mitään ajattelematta juoksemaan kohti paikkaa. Kun olin juossut vähän matkaa, vedin henkeä. Asia tuntui toivottomalta. En ikinä löytäisi häntä. Salamanterista ei näkynyt jälkeäkään. Hätkähdin. Edessäni olivat ne samat puut, jotka veivät tappelupaikalleni. Lähdin kovaan vauhtiin. Ehkäpä Salamanteri olisi odottamassa? Kun saavuin sinne, petyin kamalasti. Aukio oli yhtä tyhjä kun aikaisemminkin. Ulvoin taas surusta. ”Salamanteri! Kuuletko?” ulvahdin. Kaiku vastasi taas. Laskin pääni maahan. Yö alkoi jo nousta. Kuu paistoi pilvien takaa. Katselin sitä lohduttomana. Salamanterilla oli ollut paljon aikaa mennä piiloon. Kumpa olisin valinnut oikein. Höyhen takuulla pettyisi, kun kuulisi poikansa kadonneen. Siellä…miksi Höyhen nyt sitä kutsuikaan…Kuolonklaanissa, olisi varmasti paremmat huolehtijat. Itkin lohduttomasti. En ollut koskaan ennen itkenyt. Tunsin kuinka maailma muuttui sumeaksi. Yritin pysyä hereillä. Lopulta lysähdin maahan ja annoin unen viedä vallan.
